INTOHIMO (1982)

Puolalainen elokuvaohjaaja saapuu Ranskaan tekemään tv-elokuvaa, mutta aikataulusta jäljessä ja budjettinsa ylittäneenä hän kiinnostuu enemmän kohtaamansa tehdastyöläisen Isabellen tarinasta. Tableaux vivants -kuvia rakentava ohjaaja huomaa realismin olevan taideteorioita kiinnostavampaa. Tähtinäyttelijöiden kannattelema kokonaisuus on yksi Jean-Luc Godardin parhaista.

***

Passion asettaa katsojan suoraan vastakkain elokuvan materiaalin kanssa. Jerzy Radwilowiczin tulkitsema puolalainen elokuvantekijä Jerzy on pahasti myöhässä elokuvansa kanssa, joka pyrkii rakentamaan uudelleen eläviksi tauluiksi Goyan, Rembrantin, Delacroixin, El Grecon ja muiden maalauksia. Pakkomielteenään löytää juuri oikea valo Jerzy on päättänyt tuottaa elokuvan, joka on vanhojen mestarien arvollinen jälkeläinen ja joka ottaa oman materiaalinsa vakavasti. Kuvauspaikalla Jerzyä kuitenkin vainoavat rahoittajat, jotka haluavat tietää, aina vain vaativammin, mikä on ”tarina”. Ilman kuvan ja äänen järjestävää tarinaa yksikään kuva tai ääni ei tyydytä; ne jäävät valon ja värin sirpaleiksi, jotka kaipaavat tulkintaa.

Mutta juuri tämä kuvan tulkinnan prosessi ajaa Jerzyä eteenpäin hänen oikean valon etsinnässään. Näemme tämän selvästi, kun hän vie kuvausryhmän asuttaman hotellin johtajan Hannan kuvauspaikalle koekuvauksia varten. Jerzy on puolittain rakastunut naiseen ja tämän kuva on hänen pakkomielteensä, mutta pyörittäessään videolla naisen hidastettua kasvokuvaa ja yrittäessään ymmärtää kuvan kompositiota, näemme että kyseessä on vastakohta sellaiselle tarinalle, joka määrittäisi kuvan paikalleen ymmärrettävien tapahtumien jatkumossa. Kun kuva hidastetaan (menetelmällä, jota Godard käytti jo elokuvassa Pelastukoon ken voi), se alkaa paljastaa ääriviivansa, sulattaa fetissiä ja panna vuorovaikutusta liikkeelle. Läpi elokuvan etsitty, otsikon ilmaisema ”Intohimo” on rakkauden ja työn yhteydestä syntyvää intohimoa. Yhteiskunta erottaa nuo kaksi elämänaluetta niin, että niistä tulee erikseen kontrolloitavia, mutta siten se riistää meiltä sen, mikä on välttämätöntä molemmille. Passionissa todellinen yhteys toiseen on mahdollinen vain toisenlaisen rakkauden ja työn organisaation vallitessa. Niinpä Godard leikkaa kuvauspaikalta hotelliin ja hotellista tehtaalle, jossa Hannan liikemiesrakastaja saa vastaansa lakon yhden työntekijän, Isabellen, erottamisen takia.

Elokuvassa viitataan kahdenlaiseen toivon mahdollisuuteen. Kaikkien kohtaamisten läpi kulkee jatkuva viite kuvitteelliseen utopiaan vuoden 1982 Puolasta, jossa Solidaarisuus-liike olisi muuttamassa hyväksyttyjä käsityksiä; elokuva ei sisällä viittaustakaan siihen, että tietäisimme, mistä Puolassa on kysymys, mutta se toimii toivon symbolina. Varsin uusi korostus Godardin tuotannossa on tässä elokuvassa esiin tuleva uskonnon symbolinen lohtu. Työläisten oikeutetut vaatimukset ja heidän toivottomuutensa pääoman vallan edessä tiivistyvät Isabellen toistamissa Kristuksen sanoissa (”Eli, Eli, laba sabach thani?” – ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”), mutta elokuvan loppua kohden lunastava Agnus Dei (Jumalan karitsa) ojentaa vapautuksen lupauksen. Passion vetää todella rinnastuksen politiikan ja uskonnon välille, ja näyttäisi siltä, että paljon Godardin kiinnostuksesta politiikkaan on nyt alistettu laajemmalle uskon kysymykselle – miten pidämme yllä uskomuksia, joiden mukaan elämme?

– Colin McCabe (American Film, June 1984; Filmihullu 4/84)