TERASSI (1980)

Mahtavan ensemblen varaan rakennettu draamakomedia käsittelee keski-ikäisten parisuhde-, työ- ja ideologiakriisejä. Erilaisten jaksojen kiinnekohta ovat terassijuhlat, jotka kokoavat commedia all’italianan suurimmat tähdet viimeisiin bileisiin. Innovatiivinen rakenne ja hienovaraisesti aikansa ilmapiiriä nuuskiva elokuva palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta käsikirjoituksesta.

***

Italialaisen elokuvan käsikirjoittajaduon Agen ja Scarpellin 109. elokuva Terassi on hahmotukseltaan täysin poikkeuksellinen. Kollektiivisen omaelämäkerran osuus on niin merkittävä ja vapauden aste niin hämmästyttävä, että koemme olevamme unelmaelokuvan parissa. Tekijät ovat sommitelleet sen esittääkseen välitilinpäätöksen ja kehitelläkseen heille rakkainta elokuvaa juuri sellaisessa ympäristössä, jollaisessa ne on luotu. Vähättelemättä Ettore Scolaa, elokuvan alullepanijaa, käsikirjoittajakumppania ja ohjaajaa, on sanottava, että Terassi näyttäytyy ennen muuta kahden tuotteliaan kirjoittajansa Agen ja Scarpellin uran yhteenvetona.

Tarinan viisi tärkeintä päähenkilöä ovat kaikki noin 60-vuotiaita, suunnilleen käsikirjoittajiensa ikäisiä. Työryhmästä vain Jean-Louis Trintignant (jonka roolitus on muuten ehkä vähiten onnistunut) ja Scola itse ovat ”nuoria”, 1930-luvun alussa syntyneitä. Ero voi kuulostaa pieneltä mutta ei ole sitä.

Terassin vapaamuotoinen omaperäisyys alkaa jo rakenteesta. Juhlien vaiheiden kuvauksesta kohoaa viisi haaraa, viisi tarinaa ja viisi muotokuvaa. Jokaiseen sisältyy yksilöllinen tarina ja muunnelma yhteisestä yhteiskunnallisesta, moraalisesta ja psykologisesta tilanteesta, jonka tunnuspiirteitä ovat epäily, väsymys, itseinho ja myös itsekritiikki, johon sekoittuu annos omahyväisyyttä.

Yli henkilökohtaisten eroavaisuuksien, jotka ovat pohjimmiltaan vähämerkityksisiä, tekijät haluavat meidän kokevan tämän yhteisön jäsenten sisäsyntyisen ja passiivisen solidaarisuuden, heidän kollektiivisen vastuunsa fiaskosta, jonka he näkevät itsessään ja ympäristössään.

Suuressa määrin Terassi on eräänlainen jälkikirjoitus commedia all’italianan tarinaan, joka merkitsi 1960- ja 1970-lukujen Italialle samaa kuin neorealismi 1940- ja 1950-luvuilla. Sillä erolla, että neorealismin saavutukset valmistuivat älymystön ihailun ilmapiirissä, kun taas komediat saivat osakseen väheksyntää. Uutta commedia all’italianaan nähden Terassissa on paitsi pyrkimys synteesiin ja tilinpäätökseen myös lyyrinen paatos, jollaisen komedioiden määrätietoisen kuiva asenne aina torjui, vaikka niiden juonet kulkivatkin kohti tragediaa. Mitä terävimmän satiirin ja paatoksen seos tuo Terassille sen ainutlaatuisen ominaisaromin.

Paatos juontuu elokuvan omaelämäkerrallisuudesta, elämän vaikeuden tiedostamisesta, jonka päähenkilöt kohtaavat vanhetessaan ja lopulta jostakin mitä voi kutsua heidän voimattomaksi selvänäköisyydekseen. Henkilöhahmoista paatoksellisin on epäilemättä Galeazzo Benti, joka esittää itseään. Hän vaikuttaa alastomalta kun hän on olemassa vain muiden silmissä ja muiden tarinoissa.

Satiirin puolella huomattakoon, että päätarinoihin sisältyy useita jaksoja, joiden leikkaava särmä ja iskevä lyhyys ei jää lainkaan jälkeen varsinaisen italialaisen komedian parhaista sketseistä. Esimerkki tästä on edistyksellisen elokuvakriitikon (Marcello Mastroianni) yltiösovinnainen reaktio, kun hän saa kuulla, että hänen yli viisikymppinen anoppinsa on raskaana. Kolmannessa tarinassa tulee hullunkurisesti ilmi Serge Reggianin esittämän hahmon kokema vaikutusvallan menetys.

Naiset ovat tärkeällä sijalla. Kuusikymppiset sankarit elävät enimmäkseen itseään puolta nuorempien naisten kanssa, joiden ajatuksia he eivät milloinkaan onnistu ymmärtämään. Mitä taas tulee vieläkin nuorempiin naisiin, esimerkiksi siihen, jota esittää Marie Trintignant, ei ole vain ristiriitaa vaan todellinen kuilu, aivan kuin uusi sukupolvi olisi tullut vieraalta planeetalta.

Terassi on italialaisen komedian testamentti; myöhemmän ajan näkökulmasta koko italialaisen elokuvan testamentti. ”Mihin elokuva on menossa?” on kysymys, jonka Terassi, tuo merkillinen film-fleuve, asettaa ja jolle se tarjoaa poikkeuksellisen rikkaan ja järisyttävän kaikupohjan.

– Jacques Lourcelles (Dictionnaire du cinéma: Les Films. Paris: Éditions Robert Laffont, 1992, 2006) AA 12.5.2016