Samana vuonna M*A*S*H-hitin kanssa ilmestyi toinenkin musta komedia. Kansakunnan tilaan piikikkäästi kantaa ottavan, vapaasti rönsyilevän Brewster McCloudin nimihenkilö on Houstonissa jättimäisen urheiluhallin väestönsuojassa asustava erikoinen nuorimies, joka rakentaa itselleen siipiä voidakseen lentää linnun tavoin. Samaan aikaan joukko taantumuksellisia ja rasistisia kaupunkilaisia päätyy sarjamurhaajan uhreiksi.

***

M.A.S.H.:in jälkeen monet kokivat Altmanin seuraavan elokuvan Brewster McCloud pettymyksenä ja vaikka se ensi katsomalla saattaakin näyttää hajanaiselta, vahvistuu se useammalla näkemisellä loistavaksi, monisyiseksi, hauskaksi ja hyvin älylliseksi teokseksi. Doran William Cannonin julkaistu käsikirjoitus Brewster McCloud’s Flying Machine on parhaimmillaankin vain keskinkertainen, mutta Altmanin ja hänen oman käsikirjoittajansa Brian McKayn käsissä Cannonin yksi pelastamisen arvoinen idea – lentämisen halun riivaama ihminen – on muuttunut vertauskuvalliseksi tarinaksi vapaudesta ja pakosta, siitä että ihminen on itse vastuussa kahleistaan tai siivistään ja siitä mitä rajoituksia ”lentämiselle” on nykypäivän yhteiskunnassa.

Monet hahmot ovat kokonaan Altmanin omaa keksintöä kuten unohtumaton lintutieteilijä, joka muuttuu yhä enemmän ja enemmän linnun kaltaiseksi luennoidessaan siivekkäiden maailmasta, tai koominen tarkastaja Shaft, tahallinen parodia Bullittin Steve McQueenista, tai Hope, huikentelevainen nuori tyttö, jonka seksuaaliset fantasiat Brewsterin länsäolo saa liikkeelle. Lisäksi elokuva sisältää viittauksia Agnewiin, Nixoniin ja paljon muuhun. Tällaisten ajankohtaisten yhteiskunnallisten piikkien takia elokuvaa olisi helppo vähätellä huvittavana fantasiana. Tietysti Brewster McCloud on sitäkin, mutta viime kädessä sen teho, joka syntyy komediasta, on vakava. Lentämisen ja vapauden fantasia koskettaa meidän kaikkien yhteistä kaipuuta, yhtä hyvin lupausta fyysisestä irtautumisesta kuin vapautta psyykkisistä pakoista. Kuitenkin Brewster itse on oman lentämisen pakkomielteensä uhri: se saa hänet uskomaan, että hän on vapaa kaikista yhteiskunnallisista ja eettisistä rajoituksista – että hän on eräänlainen teräsmies jolle murha merkitsee vain hänen päämääränsä tiellä olevan esteen poistamista. Tämän yhteiskunnallisen viitekehyksen alta löytyy vielä syvempiä myyttisiä teemoja: hybris pyrkimyksessä lentoon ja vapauteen, jonka Brewster jakaa henkisten edeltäjiensä Ikaroksen ja Daidaloksen kanssa, kuten myös vihkiytyminen täysikasvuisten maailmaan mikä väistämättä rajoittaa ehdotonta vapautta ja fantasian kaikkivaltaa.

Pyrkimyksensä vakavuudesta huolimatta Brewster on monin tavoin lapsi (Bud Cortin suurisilmäinen viaton katse välittää tämän kuvan vakuuttavasti): hänen tietämättömyyttään seksistä korostetaan toistuvasti. Louise, joka laulaa hänelle lasten kehtolauluja, varoittaa häntä että Hopen kaltaiset ihmiset eivät tiedä voivansa olla vapaita: seksi on lähintä mitä heillä on lentämiseen nähden. Louisen sanattomien ehtojen mukaan Brewsterin täytyy olla ”puhdas” pystyäkseen lentämään; seksi tahraa hänet maallisilla tarpeilla ja saa hänet kääntämään selkänsä lentämiselle, pilville.

Brewster ei ole mikään yksinkertainen, traagisen lopun saava sankari. Hän on monimielisen viaton ja luottavainen, silti moraaliton ja tuhoava hahmo. Häntä kiusaa yli-inhimillinen lentämisen pakko ja hän tuhoutuu omiin inhimillisiin heikkouksiinsa – fyysisiin ja psyykkisiin rajoituksiinsa. Kuva Brewsterin ensimmäisestä (ja viimeisestä) lennosta avartaa elokuvan monet teemat laajimpiin merkityksiinsä: jopa lentäessään hän on yhä häkin sisäpuolella. Puhtaan vapauden etsintä ei koskaan voi onnistua, sillä me kannamme sisällämme oman tuhomme siemeniä John Phillipsin päätöslaulun tavoin Altmanin elokuva korostaa, että kuolemisen ja lentämisen (dying – flying) välillä on enemmän yhteyksiä kuin pelkkä loppusointu

– Roberta Rubinsteinin (Film Quarterly, Winter 1971–72) mukaan