ALTA AIKAYKSIKÖN (1945)

Garlandin ensimmäinen dramaattinen rooli on urbaani romanssi, joka kattaa kaksi vuorokautta eräiden vastarakastuneiden elämästä – kaksikon tapaamisesta pojan paluuseen rintamalle. Vincente Minnelli mallinsi New Yorkin kaupunkitiloja MGM:n studioille pieteetillä, josta välittyy harhaanjohtava on location -kuvauksen maku.

***

Mitä jää jäljelle Vincente Minnellistä, hienostuneesta koloristista, laulu- ja tanssielokuvan kuninkaasta, ”unelmaelämän maalarista”, jos häneltä otetaan pois väri, musiikki, taikamaailma, ylelliset lavasteet, kaikki se mikä erottamattomasti näyttää kuuluvan hänen maailmaansa, ja hän tyytyy mustavalkoiseen sovinnaiseen komediaan, jossa on arjen väljähtynyt maku ja joka sisältää intiimejä kohtauksia kaupunkimiljöön harmaudessa? Tulos on The Clock, tuoreuden, teknisen täsmällisyyden ja sisäisen tiheyden ihme – Minnelliä ilman Minnelliä, ja kuitenkin suurta Minnelliä.

Sovinnaisuus kyllästää elokuvaa The Clock alusta lähtien, ainakin käsikirjoituksen tasolla, jota Minnelli ei pystynyt valvomaan ja joka alun perin ei ollut edes tarkoitettu hänen ohjattavakseen. Niin kuitenkin kävi kun Judy Garland, Minnellin tuleva vaimo, halusi lyödä läpi myös puhtaana draamanäyttelijänä, ilman laulu- tai tanssiosuuksia.

The Clock kertoo rakkaustarinen, joka alkaa New Yorkin Pennsylvania-aseman kellon alla ja jolla on 48 tunnin etsikkoaika täyttymykseen. Korpraali Joe Allen on kahden päivän lomalla New Yorkissa ennen lähtöään Eurooppaan, kun hän aseman ihmisvilinässä tapaa Alice Mayberryn, rakastuu ja haluaa nopeasti naimisiin. Rakastavaiset harhailevat yhdessä suurkaupungin kaduilla, puistoissa ja baareissa, viettävät yön maitoautossa, eksyvät toisistaan ja löytävät jälleen toisensa. Lopussa kehitellään jännitystä siitä, miten byrokraattiset esteet hankaloittavat heidän naimisiinmenoaan ja ehtiikö vihkiminen tapahtua, ennen kuin Joen sotaanlähdön määräaika koittaa.

Juoni on epäilemättä banaali, mutta Minnelli onnistuu muuntamaan sen nuoruuden ja fantasian kylvyksi. Se on sovinnainen, mutta sovinnaisuutta puhtaassa tilassa, ja juuri se on merkitsevää. Mutta ennen kaikkea kiinnittää huomiota Minnellin kaupunkikuvaus: siinä on realistista huolekkuutta, johon hänen yhteydessään tuskin olemme tottuneet. Lukuisat taitavat kamera-ajot New Yorkin kasvottomista ihmisruuhkista, päähenkilöiden säilyminen pitkään toisilleen nimettöminä ja heidän ajelehtiva, jossain määrin unenomainen vaelluksensa antavat tarinalle perussävyn joka hipoo eksistentiaalistista.

Matkan varrelta erottuu kaksi puhtaan tunteen tuokiota: kohtaus puistossa, jossa rakkaus syttyy moottorien melun ja koko kaupungin epämääräisen äänikulissin säestyksellä ja laukeaa täydelliseen sopusointuun; ja puolisoiden herääminen huoneessa aamunkoitteessa, hellien katseiden sulkiessa ulkopuolisen maailman näkymättömiin. Näistä esimerkeistä voi tunnistaa Minnellin kaikkien sankareiden luonteenomaisen matkakertomuksen.

– Claude Beylien (Ecran 21, Janvier 1974) ja muiden lähteiden mukaan ST 1986. Tekstiä ja tekijätietoja päivitti PK 17.8.2022