Ranskassa valmistunut Olivier, Olivier on kertomus yhdeksänvuotiaana kotikylästään kadonneesta pojasta, jonka poliisi uskoo löytäneensä työskentelemässä teiniprostituoituna Pariisissa ja palauttaa tämän takaisin vanhempiensa ja sisarensa luo. Epäilyksen ilmapiiri, insestinen väreily sekä maagiset kosketukset hallitsevat erään perheidyllin savuavilta raunioilta kohoavaa tarinaa.

***

Yhdeksänvuotiaan pojan, Olivierin (Emmanuel Morozof / Grégoire Colin) mystinen katoaminen murskaa idyllisen perheonnen. Suru pistää äidin Elisabethin (Brigitte Roüan), isän Sergen (François Cluzet) ja isosiskon Nadinen (Faye Gatteau / Marina Golovine) koville.

Pakka sekoittuu entisestään, kun kuuden vuoden päästä Pariisista löytyy poikaprostituoitu, joka väittää olevansa Olivier.

Olivier matkustaa maalle ja aloittaa uuden elämän. Metropolin ilokadut muuttuvat maaseudun rustiikkimaisemiin. Äiti on varma, että Olivier on Olivier, mutta sisko epäilee. Isä, joka on yrittänyt paeta tuskaansa Afrikkaan, uskoo löytäneensä poikansa.

Hienovaraisin elein Agnieszka Holland (Maaseututeatterin näyttelijät, Aktorzy prowincjonalni, 1979; Europa, Europa 1990) rakentaa aavemaisen tutkielman pakkomielteistä, harhaluuloista, transformaatioista ja rakkaudesta.

Synkkinä teemoina leijailee pedofilia ja potentiaalinen insesti. Silti Holland työryhmineen säilyttää filmissään ihmeellisen tunnun, salaperäisyyden hämyyn verhoutuvan unien kuvan, jonka tyylisiä surrealistia näkyjä nähtiin jo Europa, Europan unikuvauksissa.

Maagisrealistiset sävyt, Nadine-siskon puberteetin aikana kehittyvät telekineettiset kyvyt, selittämätön doppelgänger-teema ja outo katoaminen yhdistyvät kauttaaltaan syviin perhekriisin ytimiin, kuvauksiin ihmissuhteista, jotka Hollandin käsissä eivät hetkeksikään latistu tavalliseksi paperidraamaksi.

Holland kuvaa herkästi, kauniisti ja monisyisesti synkkiä aiheita viritellen samankaltaista tunnelmaa kuin Peter Weirin mestariteoksessa Huviretki hirttopaikalle (Picnic at Hanging Rock, 1975).

Vaikka filmin polttoaineena toimii tositapahtumat, joista Holland luki Ranskan sanomalehdistä vuonna 1984, ei se tyydy seuraamaan faktoja kylmäntarkasti. Pikemminkin se tunkeutuu suoraan rakkauden kieroutuneeseen sydämeen ja olemisen outouteen, kuin esikuvana toimisi itse Gabriel García Márquez.

Zbigniew Preisnerin – mestarisäveltäjä, joka muistetaan parhaiten yhteistöistä Krzysztof Kieślowskin kanssa – loistava musiikki herättää paatuneimmankin katsojan tunteet. Lopputulos on hieno, katsojan mieltä vielä pitkään häiritsevä työ, jonka sanoma on, ettei elämä koskaan ole niin viatonta kuin miltä se päällepäin näyttää.

– Joonas Nykänen 27.4.2024