Drag Race -sarjan slangi-ilmaisut werk, shade, shantay ja sashay juontavat juurensa New Yorkin Harlemin ballroom-kulttuuriin. Ilmiöstä kertova dokumenttielokuva Paris Is Burning (1990) on keskeistä katsottavaa kaikille, jotka haluavat hahmottaa modernin drag-viihteen tärkeimmät taustavaikuttimet.

Näytöksen jälkeen n. 45 min paneelikeskustelu ”Ballroom: Past Present, Future”. Keskustelemassa ovat Kiia Bvlgari-Prada Vineyard ja Nadya Angels, keskustelun moderaattorina toimii Aero Bvlgari-Prada.

***

”So, this is New York City. And this is what gay life is all about.”

Paris Is Burning on LGBTQIA+-elokuvien klassikoksi noussut dokumentti mustien ja latinoiden drag queen -kulttuurista sekä sen keskeisistä hahmoista New Yorkissa 1980-luvun lopulla. Elokuva keskittyy yhtä lailla drag queenien taiteeseen kuin sen ympärille rakentuneen klubin kilpailuhenkiseen kulttuuriin. Se käsittelee myös seksuaali-, sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen kohtaamaa syrjintää, rasismia ja alati läsnä olevaa väkivallan uhkaa. Elokuvan ohjaaja ja tuottaja Jennie Livingston joutui työskentelemään useita vuosia saadakseen elokuvan valmiiksi. Aluksi aiheen vuoksi oli haastavaa hankkia sekä rahoitusta että levityssopimuksia. Rohkaisun Paris Is Burningin tuotannon aloittamiseen Livingston sai elokuvaohjaajasukulaiseltaan Alan J. Pakulalta.

“This movie is about the ball circuit and the gays who are involved in it. And how each person’s life brought them to this circuit.”

Cinéma vérité -tekniikoita hyödyntävä Livingston luo hyvin intiimin katsauksen drag-kilpailuja (balls, kuten niitä elokuvassa kutsutaan) järjestävään yhteisöön. New Yorkin drag-kulttuuria yhdistää vahva yhteenkuuluvuuden tunne, mutta kilpailuhenkisyys luo osallistujien kesken ajoittain myös passiivis-aggressiivista tunnelmaa. Yhteisön keskeinen eetos on kuitenkin se, että klubi tekee esiintyjistään legendoja – vaikka arkitodellisuus sen ulkopuolella olisi kuinka karua. Madonnan Vogue-musiikkivideo saattoi tuoda drag ballit valtavirran tietoisuuteen, mutta Paris Is Burning antoi niille myös kulttuurisen kontekstin.

”Touch this skin, darling. Touch this skin, honey. Touch all of this skin, ok? You just can’t take it. You’re just an overgrown orangutan.”

Vaikka Paris Is Burning on saavuttanut kulttimaineensa ja vakiinnuttanut asemansa osana elokuvahistoriaa, se on vuosien saatossa kerännyt myös kritiikkiä aktivisteilta ja akateemikoilta. Filosofi ja feministiteoreetikko Judith Butler on pohtinut drag-taiteilijoiden pyrkimystä ”aitouteen”, jossa sukupuoliroolien vahvistaminen ja haastaminen päätyvät ristiriitaisiin lopputuloksiin. Professori ja feministiteoreetikko bell hooks taas on kritisoinut homomiesten performanssia naisina merkkinä kulttuurinsa syvään juurtuneesta misogyniasta sekä rikkaan, valkoisen kulttuurin vaikutuksesta dragin ilmaisussa. Myös ohjaaja-tuottaja Livingstonin tausta valkoisena juutalaisena on asetettu kyseenalaiseksi, kun hän kuvaa mustista ja latinoista koostuvaa esiintyjäyhteisöä.

“Some of them say that we’re sick, we’re crazy. And some of them think that we are the most gorgeous, special things on Earth.”

Paris Is Burningin kulttuurinen merkitys on kuitenkin kiistaton. Suosittu tosi-tv-ohjelma RuPaul’s Drag Race (2009–) on toistuvasti viitannut sen kuvastoon ja lainauksiin, ja TV-sarja Pose (2018–2021) perusti monien hahmojensa elämäntarinat dokumentin esiintyjiin. Ilmaukset, kuten throwing shade, ovat nousseet osaksi populaarikulttuuria ja ovat yhä käytössä tänäkin päivänä sen ansiosta. Ennen kaikkea Paris Is Burning on myös historiallinen dokumentti ajankuvasta ja sen taiteilijoista. Iso osa elokuvassa haastatelluista ei ole enää keskuudessamme sairauksien, terveysongelmien ja kohtaamansa väkivallan vuoksi. Riipaisevin näistä kohtaloista nähdään jo itse dokumentin aikana: vuonna 1988 menehtynyt Venus Xtravaganza kuvailee elokuvassa kokemuksiaan väkivallasta ja sen uhasta – ennen kuin uhka lopulta realisoituu hänen kohtalokseen.

– Santeri Paju, 7.2.2025