SUORAAN SYDÄMESTÄ (1982)

Elokuva, joka saattoi Coppolan huimien menestysvuosien jälkeen syviin rahavaikeuksiin, mutta jäi elämään taiteellisten ansioidensa kautta. Mestarikuvaaja Vittorio Storaron avulla isoissa studiolavasteissa loihditut puitteet kehystävät tarinan itsenäisyyspäivänä eroavasta pariskunnasta, jonka molemmat osapuolet etsivät romanttisia fantasioita pimeän aavikon keskellä sykkivästä Las Vegasin valoklusterista.

***

One from the Heart ei saanut osakseen arvostelijoiden ylistystä, ja sen 27 miljoonan dollarin budjettia pidettiin pöyristyttävänä. Kuitenkin elokuvan emotionaalinen sisältö on niin aito ja sen henki niin parantumattoman romanttinen, että se viettelee katsojan puolelleen. Koko hanke on esimerkki muodon ja sisällön välisestä ristiriidasta. Coppola oli ehkä oikeassa ajatellessaan, että yleisö haluaisi nähdä palattavan vanhanaikaisiin elokuvajuoniin. Mutta hän haksahti uskoessaan, että tuollainen juoni olisi toteutettavissa säihkyvällä, kehityksen viimeistä huippua edustavalla pyrotekniikalla. Ne, jotka ovat nähneet One from the Heartin videolla, ovat huomanneet, miten paljon intiimimmältä ja koskettavammalta rakkaustarina tuntuu. Muhkeimmat tehovaikutukset katoavat, mutta ne eivät siksi myöskään häiritse keskittymistämme Hankin ja Frannien suhteen surunvoittoiseen kehittelyyn.

Elokuvan alkuosa huokuu kotoista lämpöä ja verismoa, pingottumattomuutta, jota jotkut voivat erehtyä luulemaan ikävystyttävyydeksi. Hank (Frederic Forrest) ja Frannie (Teri Garr) ovat eläneet yhdessä viisi vuotta. Huomenna on heidän hääpäivänsä, joka on sattumalta heinäkuun neljäs, Yhdysvaltain kansallispäivä. Kumpikin tuo kotiin lahjan toiselle. Hank on uhrannut säästönsä voidakseen lunastaa heille itselleen heidän vaatimattoman kotinsa. Matkatoimistossa työskentelevä Frannie yllättää rakastettunsa lentolipulla Bora Boraan. Alusta alkaen Coppola ja Bernstein tarjoavat vertauskuvia, jotka eivät selityksiä kaipaa. Oman kodin omistaminen, matka paratiisisaarelle, kansallispäivän juhlat – nämä ovat kuvia, jotka jokainen ymmärtää. Coppolalle ei kelpaa Marienbadin pirullinen tikkuleikki keinoksi jäsentää Hankin ja Frannien suhteissa vallitsevia jännitteitä. Heidän suhteensa hauraus paljastuu nopeasti, kun Hank ei olekaan tarpeeksi innostunut lentolipuista.

”Kuten kaikki, minäkin olen kokenut samanlaisen tarinan kuin mistä One from the Heart kertoo”, tunnustaa Coppola. ”Kaikki tietävät, että tuollainen tilanne ei ole mikään vitsi. Rakkaus voi tappaa… Tein elokuvan juuri tuolla tavalla, koska en pystynyt puhumaan suoraan suhteen hajoamisesta, jonka olin itse kokenut. Koko päivän jatkuvat itkemiset, itsemurhayritykset, kaikki tuo oli minulla tuoreessa muistissa, enkä halunnut kajota siihen. Halusin – uskonnolliseen tapaan – paikantaa tuon kokemuksen vastineen rituaalin muodossa. Epäilemättä valitsin tuollaisen etäännyttämisen siksi, että todellinen tarina oli vielä liian kipeästi mielessäni.”

Coppola sai inspiraation elokuvaan lueskellessaan Goethen Vaaliheimolaisia Tokion syrjäkujilla pohtiessaan samalla omien elatusapumaksujensa järjestelyjä. Hänen näkynsä sisälsi huikeita tableau-tyyppisiä kuvia, jotka toteutettaisiin high tech -kalustolla ja videoajan väritekniikkaa soveltamalla. Tuloksena oli kuitenkin sympaattinen, persoonallinen musikaali. Sen inhimillinen ydin pitää elokuvan aisoissa. Coppolan ihastus päähenkilöidensä tavallisuuteen on yllättävää verrattuna hänen edellisen elokuvansa sukelluksiin pimeyden sydämeen. He härnäävät toisiaan, riitelevät ja pettävät toisiaan (Raul Julian ja Nastassja Kinskin kanssa) ja jatkavat toistensa kiusaamista pitkänä juhlaviikonloppuna Las Vegasissa, joka on lavastettu kokonaan Zoetrope-studiolle. Vittorio Storaron kuvaustyön avulla toteutettu tulos on muhkea: seinät sulavat, ja tanssijaksot nivoutuvat neonfantasioihin. Aika ajoin elokuva on vaarassa kaatua omaan suureellisuuteensa. Pelastuksena on sen oma kevyt sydän.

– Peter Cowien (Coppola, 1989) ja Kevin Jacksonin (The Time Out Film Guide, 1989) mukaan AA 1992