Kirjastonhoitaja Julie kohtaa Montmartrella illusionisti Célinen ja ryhtyy seuraamaan tätä kuin Liisa valkoista kania. Naisten välille syntyy tiivis ystävyys, ja heidän yhteiseksi ihmemaakseen muodostuu mystinen pariisilaiskartano, joka tuntuu imaisevan heidät toiseen todellisuuteen. Kiehtova kulttielokuva tarjoaa rikkaan pohjan tulkinnoille tekijyydestä ja katsojuudesta hurmaten samalla omintakeisella tunnelmallaan.

***

Céline et Julie vont en bateau on Jacques Rivetten rennoin ja varmaotteisin elokuva. Se on yhteenveto ohjaajan aikaisemman tuotannon joistakin löydöistä – erityisesti elokuvasta Out One – mutta omalla rauhallisella ja humoristi­sella tavallaan se merkitsee myös liikettä eteenpäin. Fiktiotalon metafora on nyt hallitseva. Poliittiset juonet ja salahankkeet ovat tehneet tilaa lapsuu­den fantasian ensisijaiselle kokemukselle. Tyhjä peilitalo elokuvan Out One lopussa on nyt täynnä fiktiota, ja se mikä edellisissä elokuvissa oli abstraktia – mysteerin ja sen ratkaisun elementit, tapahtuman ja sen tarkkailijan suh­de – on nyt ankkuroitu konkreettiselle tasolle. Fiktiotalo osoitteessa 7 bis rue du Nadir des Pommes on eräänlainen taikalaatikko, Resnaisin aikakonetta (Rakastan sinua, rakastan sinua) muistuttava väline, joka antaa Rivettelle mahdollisuuden paljastaa katsojalle ne ajan salaisuudet jotka kohtaavat elokuvantekijää leikkauspöydässä. Nähdessämme toistuvasti saman kohtauksen useista eri näkökulmista olemme tekemisissä tiivistetyn todellisuuden kanssa joka on suora vastakohta edellisten elokuvien pitkitetyille liioitteluille.

Niinpä tämä Rivetten elokuva on miellyttävä, värikäs faabeli – josta lap­set saattaisivat pitää – ja se on myös montaasikokeilu Resnaisin ja Hitchcockin tyyliin. Niin ikään yksinkertainen tarina toimii erillisenä koodina, jonka merkitykset ovat alttiina lukuisille tulkinnoille. Näemme elokuvan Julien nä­kökulmasta. Hänen elämällään on juurensa todellisuudessa; hänellä on mennei­syys ja työnsä kirjastossa missä hänen tehtävänsä tietysti on luetteloida, jär­jestää, kontrolloida fiktiota. Tähän tilanteeseen tulee Céline, kompastellen Valkoisen Kanin lailla ja järkyttäen fiktion ja ei-fiktion tasapainoa. Ensi töikseen hän vetää Julien pois kirjaston järjestyneestä maailmasta, sitten hän leikkaa Julien irti menneisyydestään naamioitumalla Julieksi ja kiusaamalla tämän vanhaa poikaystävää epätoivon partaalle. Kun Julie näin on leikattu irti sekä ajassa että tilassa, hän on valmis seikkailuihin fiktion talossa. Pelastaessaan Madlynin tytöt samalla pelastavat fiktion maagisen keksin joka sallii meidän muuttaa kokemuksemme taiteeksi. Loppujaksossa talon luojan kontrolli fiktioonsa murtuu. Lapsen lähtiessä lähtevät aikuisetkin, fiktio on vapautet­tu elämäksi. Tämä on täydellisen rivetteläinen seikkailu ja yhteenveto siitä mitä hän eri tavoin on yrittänyt koko uransa ajan tehdä: pelastaa viattomuus fiktion vankilasta ja muuntaa se eettiseksi ja moraaliseksi työkaluksi. Céline ja Julie putoavat fiktioon, sitten ulos sieltä ja vapauttavat meidät tämän prosessin kautta tyrannimaisten tekijöiden juonensepityksistä.

– James Monaco (teoksesta The New Wave, 1976)