CÉLINE ET JULIE VONT EN BATEAU (1974)
Celine and Julie Go Boating 
Leikkimielinen 1970-luvun Pariisin sijoittuva elokuva kuvaa Célinen ja Julien välistä romanttista ystävyyttä ja flirttailee magian kanssa. Uuden aallon raikkaimpiin ohjaajiin lukeutuvan Jacques Rivetten tunnetuin elokuva on täynnä sanaleikkejä, improvisaatiota, rennon androgyynejä ja illuusiotaiteilijoiden maailmasta lainaavia asukokonaisuuksia, ihmeellisiä sattumia sekä liioitellun pitkiä ja seikkaperäisiä kohtauksia. Alustaa Tytti Rantanen, yksi Noitien lumous -sarjan kuraattoreista.
***
Rivette työskenteli Cahiers du Cinéman terävänä kriitikkona ja ilmaisi persoonallista taiteellista käsitystä elokuviensa muodon kautta. Hänen lyhytelokuvaansa Le Coup de Berger viitataan usein ensimmäisenä uuden aallon elokuvana. Jo elokuvan nimi sisältää ilkikurisen sanaleikin, sillä “aller en bateau” tarkoittaa veneretkelle lähtemisen lisäksi antikliimaksilla ilottelevan tarinan kerrontaan jumiin jäämistä. Céline et Julie vont en bateau on tällainen shaggy dog story, sillä sen pitkissä kohtauksissa aletaan oleskella ja kuvitella sen sijaan, että annettaisiin elokuvan juonenkäänteiden etenemisen takia pilata sattuman synnyttämä aito vuorovaikutus henkilöhahmojen välillä.
Elokuva saa kiinni Célinen ja Julien intiimistä ystävyydestä harvinaislaatuisella tavalla, koska se kuvaa heidän sisäisten havaintojensa ja mielikuvituksen kohtaamista. Célinen ja Julien rullaluistellessa läpi mystisen, salaisen ja henkilökohtaisia fantasioita herättävän Pariisin heitä ei kuvata toiminnan kohteina vaan toisiinsa ja katsojiin vaikuttavien lumouksien luojina. Kirjastossa työskentelevä Céline tuntee magiaa käsittelevät teokset, tarot-korttien salat ja rituaalit, kun taas Julie toimii taikurina ja illusionistina teatterissa. Se jätetään elokuvassa epäselväksi, onko päähenkilöiden välinen suhde romanttinen. Tällä tavalla elokuva herättää kiehtovan kysymyksen: mikä on ystävyyden ja romantiikan välinen suhde ja onko se aina kovin selvärajainen? Voidaanko läheisessä ystävyydessä hahmottaa romanttisia piirteitä?
Elokuva liikkuu kahden narratiivin välillä, joista toinen on päähenkilöiden elämä Pariisissa. Toinen on kummitustalossa toistuvat mysteeriset tapahtumat, joihin Céline ja Julie haluavat vaikuttaa. Aluksi he ovat talossa toistuvasti tapahtuvan tarinan vankeja, mutta keksivät lopulta keinon vaikuttaa tapahtumien etenemiseen. Ja miten emansipatorista onkaan, että he ottavat tarinan haltuun! Sama Rivette kommentoi liikkuvan kuvan mediumia ja saa katsojan tietoiseksi siitä, että hän katsoo elokuvan kerrontaa.
Elokuvan kevyessä magian kuvauksessa on jotain samaa kuin nykyhetken okkultismiin liittyvässä huumassa. Sen sijaan että tarkoitus olisi syrjäyttää tieteellinen maailmankuva, kyseessä on kunnianosoitus asioiden sekoittumiselle. Tiede, estetiikka, leikki ja mielikuvitus suovat yhdessä mahdollisuuksia art de vivren hengessä. Tällaista lumousta katsojille tarjotaan!
– Riikka Ala-Hakula, yksi Noitien lumous -sarjan kuraattoreista
***
Céline et Julie vont en bateau on Jacques Rivetten rennoin ja varmaotteisin elokuva. Se on yhteenveto ohjaajan aikaisemman tuotannon joistakin löydöistä – erityisesti elokuvasta Out One – mutta omalla rauhallisella ja humoristisella tavallaan se merkitsee myös liikettä eteenpäin. Fiktiotalon metafora on nyt hallitseva. Poliittiset juonet ja salahankkeet ovat tehneet tilaa lapsuuden fantasian ensisijaiselle kokemukselle. Tyhjä peilitalo elokuvan Out One lopussa on nyt täynnä fiktiota, ja se mikä edellisissä elokuvissa oli abstraktia – mysteerin ja sen ratkaisun elementit, tapahtuman ja sen tarkkailijan suhde – on nyt ankkuroitu konkreettiselle tasolle. Fiktiotalo osoitteessa 7 bis rue du Nadir des Pommes on eräänlainen taikalaatikko, Resnaisin aikakonetta (Rakastan sinua, rakastan sinua) muistuttava väline, joka antaa Rivettelle mahdollisuuden paljastaa katsojalle ne ajan salaisuudet jotka kohtaavat elokuvantekijää leikkauspöydässä. Nähdessämme toistuvasti saman kohtauksen useista eri näkökulmista olemme tekemisissä tiivistetyn todellisuuden kanssa joka on suora vastakohta edellisten elokuvien pitkitetyille liioitteluille.
Niinpä tämä Rivetten elokuva on miellyttävä, värikäs faabeli – josta lapset saattaisivat pitää – ja se on myös montaasikokeilu Resnaisin ja Hitchcockin tyyliin. Niin ikään yksinkertainen tarina toimii erillisenä koodina, jonka merkitykset ovat alttiina lukuisille tulkinnoille. Näemme elokuvan Julien näkökulmasta. Hänen elämällään on juurensa todellisuudessa; hänellä on menneisyys ja työnsä kirjastossa missä hänen tehtävänsä tietysti on luetteloida, järjestää, kontrolloida fiktiota. Tähän tilanteeseen tulee Céline, kompastellen Valkoisen Kanin lailla ja järkyttäen fiktion ja ei-fiktion tasapainoa. Ensi töikseen hän vetää Julien pois kirjaston järjestyneestä maailmasta, sitten hän leikkaa Julien irti menneisyydestään naamioitumalla Julieksi ja kiusaamalla tämän vanhaa poikaystävää epätoivon partaalle. Kun Julie näin on leikattu irti sekä ajassa että tilassa, hän on valmis seikkailuihin fiktion talossa. Pelastaessaan Madlynin tytöt samalla pelastavat fiktion maagisen keksin joka sallii meidän muuttaa kokemuksemme taiteeksi. Loppujaksossa talon luojan kontrolli fiktioonsa murtuu. Lapsen lähtiessä lähtevät aikuisetkin, fiktio on vapautettu elämäksi. Tämä on täydellisen rivetteläinen seikkailu ja yhteenveto siitä mitä hän eri tavoin on yrittänyt koko uransa ajan tehdä: pelastaa viattomuus fiktion vankilasta ja muuntaa se eettiseksi ja moraaliseksi työkaluksi. Céline ja Julie putoavat fiktioon, sitten ulos sieltä ja vapauttavat meidät tämän prosessin kautta tyrannimaisten tekijöiden juonensepityksistä.
– James Monaco (teoksesta The New Wave, 1976)