LOIN DU VIETNAM (1967)
Ranskan uuden aallon huippukaartin, satiirikkokuvaaja William Kleinin ja maailman konflikteissa marinoituneen Joris Ivensin, yhteistyöprojekti syntyi Vietnamin sodan vastarintaliikkeen ytimessä, jolloin tyytymättömyys epäoikeudenmukaista sotaa kohtaan roihahti mielenosoituksiksi ympäri maailmaa. Liian harvoin nähty dokumenttiklassikko moukaroi sodan muiston katsojan tajuntaan.
***
Loin du Vietnam lähti liikkeelle alkuvuodesta 1967, lähinnä taistelevan työläiselokuvan harmaan eminenssin Chris Markerin aloitteesta ja organisoimana. Elokuvan tekemiseen osallistui maksuttomasti ryhmä johtavia ranskalaisia ohjaajia ja lisäksi työryhmään kuului historioitsijoita, kirjailijoita, näyttelijöitä, lehtimiehiä ja elokuvan muita ammattilaisia. Kuvaukset tapahtuivat Etelä- ja Pohjois-Vietnamissa, Amerikassa, Ranskassa ja Kuubassa. Kaikki nämä halusivat työllään ilmaista solidaarisuutensa Vietnamin kansalle sen taistelussa amerikkalaisia hyökkääjiä vastaan. Ryhmän jäsenet olivat monesta Vietnamin sotaan liittyvästä asiasta hyvinkin eri mieltä, eivätkä halunneet tehdä dokumenttielokuvaa Vietnamista tai antaa historian oppituntia tämän sodan teemoista tai pohjalta. He halusivat osoittaa, miten sota koskettaa meitä kaikkia, vaikka emme olisikaan siihen suoranaisesti sekaantuneita: se voi riippua yllämme kuin uhka, kuin haaste, kuin kysymys, kuin poliittinen merkki, jota on tutkiskeltava.
Vaikka tekijöiden osuuksien välillä ei ole mitään selviä rajoja, tiedetään Joris Ivensin tallentaneen Vietnam-materiaalin, Lelouchin amerikkalaisten pommittajien lähdön tukialuksilta, Varda Pariisissa oleskelevan vietnamilaisnaisen haastattelun, Kleinin Amerikka- ja Kuuba-jaksot: Fidel Castron haastattelun , kotirintaman myrskyisät tunteet, kuvia katukeskusteluista, mielenosoituksista, eri asenteista; Norman Morrisonin lesken haastattelu, miehen joka yhtenä ensimmäisistä amerikkalaisista poltti itsensä vastalauseena sodalle.
Tietysti Resnaisin jakso ”Claude Ridder” ja Godardin ”Kamerasilmä” ovat oma lukunsa kokonaisuudessa. Ne ovat elokuvan kompleksisimpia, ongelmallisimpia jaksoja, jotka ottavat otsikon ”Kaukana Vietnamista” kaikkein kirjaimellisimmin Ne ovat hämmästyttävän yhdensuuntaisia tavassaan heijastaa ranskalaisen älymystön henkistä asemaa. Resnaisin Claude Ridder (Bernard Fresson) on kirjailija, joka on saanut tehtäväkseen arvostella Herman Kahnin pahamaineisen kirjan ”On Escalation”. Pitkässä monologissa hän selittää, miksi hän ei aio tehdä arvostelua. Kommentaari luonnehtii Ridderiä ”huonon omantunnon rehelliseksi ääneksi”. Ridderin osuus saa merkityksensä suhteessa elokuvan näyttöihin täydellisestä sitoutumisesta ja uhrautumisesta (esim. Morrisonin tapaus).
Tätä seuraa välittömästi Godardin osuus, joka näyttää Godardin itsensä seisomassa valtavan Mitchell-kameran vierellä, käyttämässä sitä, valojen syttyessä ja sammuessa, kameran käynnistyessä ja pysähtyessä. Näitä kuvia ja muutamia Vietnam-välähdyksiä säestää Godardin kommentaari, jossa hän selittää oman asemansa ja sitoutumisensa perusteet. Hän kertoo halunneensa mennä Pohjois-Vietnamiin, mutta häntä ei päästetty: ”Minun ideologiaani pidettiin varmaan hieman epämääräisenä, he eivät voineet luottaa minuun ja ehkä he ovat oikeassa… On vaikea puhua pommeista, jos ei ole kokenut niitä… Mutta koska olemme kaukana, ehkä on parasta kun teemme elokuvia: tulkoon Vietnam meidän sisällemme, jokapäiväiseen elämäämme sen sijaan, että menisimme Vietnamiin herkkine tunteinemme. Luokaamme monia uusia Vietnameita, omaan itseemme ja muihin. Olen erossa työväenluokasta mutta minun taisteluni amerikkalaisia elokuvia vastaan on sukua sen taistelulle. Kuitenkaan työläiset eivät tule katsomaan minun elokuviani. Se on kuilu, kuten meidän ja Vietnamin välinen kuilu. Olemme kaikki oman kulttuurimme vankeja.”
– James Monacon (The New Wave, 1976) sekä muiden lähteiden mukaan