SÁTÁNTANGÓ (1994)


Unkarilaisen maestron elokuvat ja erityisesti Sátántangón hurja kesto ovat herättäneet maailmalla hämmästystä ja ihastusta. Damnation (1989) oli käännekohta Béla Tarrin uralla ja mahdollisti Sátántangón, jossa pieni kyläyhteisö rappeutuu huijareiden houkutusten viettelemänä. Tarr on kuvannut Sátántangon 12-osaista rakennetta tangomaiseksi: siinä otetaan kuusi askelta eteen ja kuusi taakse.
***
Sátántango ja sitä edeltänyt Kárhozat (Damnation, 1987) poikkeavat tyyliltään vahvasti Tarrin varhaisemmista elokuvista, jotka edustavat Budapestin ns. dokumentaarisen fiktion tyylisuuntaa, joka vaikutti Unkarissa 1970–80 -lukujen vaihteessa. Suuntauksen keskeinen päämäärä oli poliittinen: kuvata yhteiskunnallista todellisuutta käyttäen amatöörinäyttelijöitä ja käsivarakameraa sekä yhdistämällä ennalta tehtyä käsikirjoitusta ja improvisoitua dialogia. Ensimmäisen elokuvansa Családi tűzfészek (Family Nest,1977), Tarr ohjasi 22 vuotiaana ja vasta sen jälkeen hän aloitti opiskelunsa valtion teatteri- ja elokuvataiteen opinahjossa. 1980-luvun alussa hän ohjasi elokuvat Szabadgyalog (The Outsider, 1981) ja Panelkapcsolat (Prefab People,1982). Tässä proletaaritrilogiaksikin (Jonathan Romney) kuvatussa triossa Tarr keskittyi kuvaamaan nuorten avioparien kompuroivaa yhteisen elämän alkua tai sen loppumista. Tarrin kiinnostus elokuvan muodon tutkiskeluun alkoi hänen kahdessa seuraavassa työssään, televisiolle tehdyssä Shakespeare tulkinnassa Macbeth (1980) ja yhteen huoneistoon sijoittuvassa elokuvassa Autumn Almanac (Öszi almanach,1985).
Belá Tarrin yli seitsemäntuntinen magnum opus Sátántango koostuu 12 jaksosta kuten Lázló Krasznahorkain samanniminen romaani, johon elokuva perustuu. Elokuva noudattaa romaanin muotoa, joka pohjaa tangomaiselle rakenteelle: kuusi askelta eteen ja kuusi taakse. Muutoinkaan Tarr ei häivytä alkuperäisteosta taustalle: elokuvan jokainen jakso päättyy suoraan kirjan tekstiä lukevaan kertojanääneen. Tarrin pistämätön elokuvallinen taju paljastuu heti kuuluisassa, yli seitsemän minuuttisessa, yhdellä otoksella kuvatussa alkukohtauksessa. Liikkumaton kamera kuvaa rakennusta, joka osoittautuu vähitellen navetaksi siitä hitaasti ulos purkautuvien lehmien myötä. Sateen pehmittämä mutainen maa, hitaasti liikkuvat naudat ja niitä vertikaalisella kamera-ajolla seuraavan kameran mustavalkoinen kuva ja hypnoottinen äänmaailma vangitsevat katsojansa. Odottavan tunnelman täydentää jakson päättävä dramaattinen otsikointi: Kerrotaan että he ovat tulossa. Toinen ydinkohtaus on maalaiskapakan hypnoottinen tanssikohtaus Spider’s funtion II -osassa
Tarrin hitaat kamera-ajot, pitkät otokset ja mustavalkoisuus pakottavat, tai oikeammin antavat katsojalle mahdollisuuden keskittyä kuvaan. Keston ja hitaan rytmin myötä pienetkin elementit – kävelevät lehmät, tuulen ilmaan piiskaamat lehdet ja roskat – muodostuvat dramaattisiksi, pahaenteisestikin väreileviksi elementeiksi.
Puhetta Sátántagossa, kuten muissakin Tarrin elokuvissa, on vähän, usein Irimiaksen (=Jeremias) pitkiksi dramaattisiksi saarnoiksi ja purkauksiksi kondensoituneina. Pakonomainen keskittyminen yhteen tai muutamaan tapahtumaan kymmeniä minuutteja kestävissä kohtauksissa palauttaa modernin elokuvan hektiseen leikkaustahtiin tottuneelle jälleen mahdollisuuden kokea elokuvan ajallisen keston mahdollistama kuvan totuus. Tunnettu hokema elokuvan totuudesta 24 kertaa sekunnissa valkenee vasta keston myötä. Tarr ei kuitenkaan pyri realistisuuteen, päinvastoin, hänelle etäisyys reaalimaailmaan on olennaista. Tämän vuoksi hän on muun muassa kuvannut pääosan elokuvistaan mustavalkoisina. Väri on Tarrille liian naturalistinen elementti. Mustavalkoisuus antaa mahdollisuuden tyylittelyyn ja se takaa sen, että elokuva ja todellisuus erottuvat toisistaan, mikä on Tarrille tärkeää.
Sátantangó koostuu 12 jaksosta: The news is they’re coming, Rise form the dead, Know something, The spider’s function, Comes unstitched, The spider’s function II, Irimiás gives a speech, Perspective from the front, Go to heaven? Have nightmares?, Perspective from the rear, Just trouble and work, No way out.
– Pasi Nyyssönen 5.3.2011. Lähteitä: Bela Tarrin haastattelu Fergus Daly ja Maximilian Le Cain, Waiting For The Prince – an interview with Béla Tarr, Senses of Cinema, Issue 12, 2001; Peter Hames, The melancholy of resistance, Kinoeye Vol 1, No 1,2001