Yksi Wisemanin tunnetuimmista elokuvista on rikosmielisairaalan toimintaa dokumentoiva kuvaus. Askeettisuudessaan ja arkisuudessaan elokuva osoittaa laitoksen huonot olosuhteet, vankien huonon kohtelun ja henkilökunnan empatian puutteen. Tyylilleen uskollisena Wiseman ei osoittele tai alleviivaa, mutta vallan korruptoivasta vaikutuksesta ei jää epäilystäkään.

***

Kevyempien kameroiden ja etenkin kannettavan äänilaitteiston kehittyminen 1950- ja 60-lukujen taitteessa sai aikaan uudenlaisen tavan tehdä dokumentaarista elokuvaa. Yhdysvalloissa kehittyi ns. suoran elokuvan (direct cinema) liike, jonka tärkeimpiä edustajia ovat mm. Robert Drew’n Primary (1960) ja Crisis: Behind a Presidential Commitment (1963), Mayslesin veljesten Salesman (1969) ja Gimme Shelter (1970) sekä D. A. Pennebakerin Don’t Look Back (1967). Uusi kevyempi laitteisto mahdollisti tyylisuuntauksen, jolle oli aiemmista dokumentaarisista elokuvista poiketen ominaista käsivarakameran käyttö kuvauksessa, spontaanit haastattelut tai haastattelujen puute kokonaan, kertojaäänen ja selittävien välitekstien poissaolo sekä eräänlainen käsikirjoittamattomuus. Suoran elokuvan teoksissa tapahtumat nimittäin kuvataan usein niin kuin ne kameran edessä tapahtuvat ja esitetään niiden oikeassa kronologisessa järjestyksessä ainakin näennäisesti ilman kommentointia ja tulkintaa.

Maineikkaan dokumenttielokuvaohjaaja Frederick Wisemanin (s. 1930) filmografia sijoittuu suoran elokuvan historialliseen kontekstiin, joskin jännitteisellä tavalla. Wiseman tunnetaan hillityistä teoksistaan, jotka ovat havainnoivia eivätkä selitteleviä. Toisaalta heti ensimmäisistä elokuvistaan lähtien Wiseman on edustanut myös dokumentaarista tekijää, joka pakenee selkeitä luokitteluja. Wisemanin pitkä esikoiselokuva Titicut Follies (1967) seuraa Massachusettsissa sijaitsevan Bridgewaterin vankilamielisairaalan potilaita ja henkilökuntaa. Vaikka elokuvassa on paljon suoran elokuvan piirteitä, se sisältää myös suuntaukselle vierasta tyylittelyä. Wiseman esimerkiksi käyttää musiikkia vertauskuvallisessa ja ironisessa mielessä, minkä lisäksi elokuvan rakenne ei aina noudata tapahtumien kronologista järjestystä. Vaikka Titicut Follies -elokuvan yksittäiset otokset kumpuavat todellisista tapahtumista, Wiseman on myös luovassa vuorovaikutuksessa materiaalinsa kanssa rajaamalla kuvansa ja etenkin leikkaamalla ne omaan järjestykseensä. Esimerkiksi yhdessä elokuvan kohtauksessa Wiseman rinnastaa leikkauksella erään potilaan kohtelun ruumiin käsittelyyn.

Wisemania tutkineen Barry Keith Grantin mukaan heti elokuvan ensimmäinen kohtaus avaa Wisemanin koko filmografiaa leimaavan ”havainnoivan elokuvan refleksiivisen tarkastelun”. Kohtauksessa vankilamielisairaalan potilaat esittävät ”Strike Up the Band” -laulun laitoksen vuotuisessa musiikkirevyyssä, josta Titicut Follies saa myös nimensä. Katsoja ei ole pelkkänä ”kärpäsenä katossa” kuin joissakin suorissa elokuvissa vaan performanssin aktiivisena seuraajana. Nimenomaan performanssin kuvauksena kohtaus tuo myös esille elokuvateoreettisen keskustelun siitä, miten kamera vaikuttaa esielokuvalliseen tapahtumaan ja siihen, missä määrin ihmiset saattavat esiintyä kameralle. Näin kohtaus kehystää Grantin mukaan koko elokuvan eräänlaiseksi performanssiksi.

Titicut Follies sai ensi-iltansa syksyllä 1967, mutta se ehti olla teatterilevityksessä vain muutaman päivän, kunnes se ajautui monimutkaiseen oikeuskiistaan. Kiista Massachusettsin osavaltion ja Wisemanin tuotantoyhtiön välillä koski yhtäältä sitä, olivatko elokuvassa kuvatut potilaat antaneet suostumuksensa elokuvaan osallistumiseen sekä toisaalta sitä, olivatko he kykeneviä sellaista suostumusta antamaan. Wisemanin itsensä mukaan oikeudenkäynti oli pelkkä yritys peitellä vankilamielisairaalan ongelmia ja sen henkilökunnan toimintaa. Titicut Follies kuitenkin kiellettiin 60-luvulla, ja vain tutkijat ja opiskelijat saivat katsoa sitä erityisluvalla. Vasta vuonna 1991 aikaisempi päätös kumottiin. Oikeuskiistan seurauksena oli Grantin mukaan se, että huomio kiinnittyi elokuvan eikä Bridgewaterin vankilamielisairaalan ongelmiin. Grant arvioi oikeuskiistan näyttäneen uraansa vasta aloittelevalle Wisemanille, ettei yhteiskunnallinen muutos ole helppoa. Grant katsookin Wisemanin lähestymistavan muuttuneen ohjaajan myöhemmissä elokuvissa hienovaraisemmaksi ja vähemmän hyökkääväksi. Samoin kiista on varmasti vaikuttanut siihen, että Titicut Follies -elokuvasta on tullut dokumentaarisen elokuvan klassikko. Titicut Follies ei ole ainoastaan kiehtova elokuva itsessään, vaan sitä ei voi katsoa ilman, että joutuu pohtimaan dokumentaariseen elokuvaan olennaisesti liittyviä eettisiä ja muita taiteenfilosofisia kysymyksiä.

Lähde: Barry Keith Grant: Voyages of Discovery: The Cinema of Frederick Wiseman (University of Illinois Press, 1992)

– Ilpo Hirvonen 7.2.2025