DILLINGER ON KUOLLUT (1969)

Marco Ferrerin pääteos on pieteettinen, näennäisen tapahtumaköyhä kuvaus virkamiehen (Michel Piccoli) lipumisesta väkivaltaan Dillinger-lehtileikkeen ja pistoolin inspiroimana. ”Porvariston henkisen tuhon ja itsepetoksen saagoja on usein kehitelty itsesäälintäyteisissä elokuvissa, Antonionin tapauksessa surumielisen romanttisesti. Ferrerin sävy on säälimättömän kova.” (Peter von Bagh)

***

Ferrerin pääteoksessa Dillinger on kuollut ei paljon tapahdu: Michel Piccolin esittämä, Glauco-niminen virkamies käyskentelee kotona esineittensä parissa, katsoo hiukan TV:tä, löytää vanhan aseen käärittynä Dillingerin pidätyksestä kertovaan sanomalehteen, käy katsomassa vaimoaan, maalaa pistoolin punaiseksi ja kunnostaa sen, syö ja silmää vielä TV:tä, ampuu vaimonsa tyynyn lävitse, pistää levysoittimen lujemmalle, ajaa pois ilmeettömänä ja hymyttömänä, ui purjelaivaan ja pestautuu kokiksi juuri mereen haudatun miehen tilalle. Viimeisissä kuvissa värillinen filmimateriaali sävyttyy negatiivikuvaksi. Moderni legenda päättyy epämoraalisesti.

Porvariston henkisen tuhon ja itsepetoksen saagoja on usein kehitelty itsesäälintäyteisissä elokuvissa, Antonionin tapauksessa surumielisen romanttisesti. Ferrerin sävy on säälimättömän kova. Ilmaiseva yksityiskohta on otsikon merkkihenkilön Dillingerin näyttäytyminen: muutama väliin leikattu dokumenttikuva viistosti hymyilevästä gangsterikuninkaasta. Näiden otoksien suggestiivinen voima on melkoinen: ne ovat vain yksityiskohta arvoituksellisessa mutta pirullisen loogisessa, kuin sysäyksittäin syntyvässä elokuvassa.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975/1998)

Lino Miccichèn (International Film Guide 1975) mukaan Dillinger on kuollut on elokuva, jossa Ferreri eteni ”groteskista runoudesta absurdiin runouteen”, ja joka avasi ”uuden kauden hänen auteuristisessa kasvussaan. Elokuvassa on entistä suurempia temaattisia mahdollisuuksia ja kirkkaampia ideologisia ominaisuuksia. Moniselitteisen poeettisuuden kautta elokuva kuvaa jokapäiväisten tosiasioiden ja tapahtumien ketjua, jotka johtavat kohti tarinan päätepistettä. Murhaamalla vaimonsa Glauco polttaa sillat takanaan ja kieltäytyy hyväksymästä vallitsevaa tilaansa. Glauco ei voi tehdä muuta kuin pyrkiä kulkemaan kohti ihmiskunnan lapsuuden myyttisiä rantoja (Tahitia), joilla mielihyvän tavoittelu ja vapaus nauttia elämästä ovat ainoita lakeja.” David Thomson (A Biografical Dictionary of the Cinema) kutsui Dillingeriä ”suureksi, tyynen selkeäksi teokseksi, jonka ankara humanismi vaikuttaa lähes anteeksipyytelevältä. Sen sisältö on totaalista elokuvaa mitä väreihin, kompositioihin, tilasuhteisiin ja jokaisen tableaux’n sisällä tapahtuviin pieniin liikkeisiin tulee.” Mike Wellington lausui loppuarvionaan, että Dillinger kohotti Ferrerin ”kiistatta italialaisen elokuvan mestareiden joukkoon.”

– John Wakeman (The World Film Directors volume Two, 1988)