Pariisi keväällä 1962, Algerian sodan päätyttyä. Marker ja Pierre Lhomme kiertävät kaduilla kysymässä, mitä on onnellisuus ja vapaus. Tuloksena on ranskalaisen yhteiskunnan muotokuva ja sosiologinen runo, jossa arki ja politiikka sekoittuvat saumattomasti. Yksi 1960-luvun tärkeimmistä dokumenteista.

***

1950-luvun ja 1960-luvun alun persoonallisten ”matkapäiväkirjojen” ja 1962 valmistuneen (mutta vasta 1964 ensi-iltansa saaneen) lyhyen kokeellisen fiktioelokuvan La jetée jälkeen Chris Marker kävi käsiksi vähemmän henkilökohtaiseen, cinéma vérité -tyyliseen ”reportaasiin” pitkässä haastatteluelokuvassaan Le joli mai. Tässä ”onnelliselle ihmiselle” omistetussa elokuvassaan Marker tutkii Pariisia ja pariisilaisia toukokuussa 1962, ”ensimmäisenä rauhan keväänä” sitten vuoden 1939.

Le joli mai alkaa laajoilla kuva- ja ääninäkymillä Pariisista. ”Onko tämä maailman kaunein kaupunki?” Pariisilla on monet kasvot: vanhat ja uudet, kauniit ja rumat, sivistyksen kyllästämät ja barbaariset. Pariisi ja pariisilaiset ovat kuitenkin kaikessa ristiriitaisuudessaankin rakkauden ja muistojen kohde.

Le joli mai eroaa Markerin aikaisemmista elokuvista siinä, että sen kokonaisrakenteessa ei kommentaarilla ole yhtä keskeistä osaa. Marker puhuu (Montandin kertojaäänen kautta) suoraan vain elokuvan alussa ja lopussa. Pääosa on ihmisillä, jotka puhuvat itse omasta puolestaan, omalla äänellään, epäröinteineen, toistoineen ja ristiriitaisuuksineen. He puhuvat itsestään ja henkilökohtaisista ongelmistaan paljastavammin ja antoisammin kuin ajankohdan suurista puheenaiheista.

Elokuvan ensimmäisessä osassa (”Rukouksia Eiffel-tornista”) Marker tutkii kirjavan henkilövalikoiman yksityistä elämää ja onnellisuutta – haastateltavina ovat mm. räätäli, slummista uuteen kerrostaloon muuttava 9-lapsinen perhe, joukko pörssimeklareita, keksijöitä, naimisiin aikova nuoripari. Toisessa osassa (”Fantomasin paluu”) tartutaan laajempiin aiheisiin: ajan poliittinen tilanne, Salan-oikeudenkäynti, rautatielakko, Ranskassa asuvien algerialaisten ongelmat – haastateltavina ovat mm. dahomeylainen opiskelija, ammattiyhdistysaktiiviksi kääntynyt työläispappi, nuori algerialainen työläinen. Ensimmäinen osa kuvaa kehitystä tilassa, toinen kehitystä ajan liikkeessä. Ensimmäisessä osassa todetaan asioiden tietty tila ja tämän annetun tilan ongelmat, toinen osa esittää ajan liikkeen tiettynä hetkenä.

Elokuvanteko on Markerille prosessi. ”Totuus ei ole päämäärä vaan tie,” Markerin mielestä dokumentaristin tehtävänä on tuntea ja välittää kehityksen ja edistyksen sisältö ja merkitys, mutta hänen on paljastettava koko todellisuus kaikkine ristiriitoineen eikä rajoituttava vain valittuun osaan todellisuutta.

Le joli mai päättyy Markerille tyypilliseen pohdintaan. Kamera tarkkailee yksittäisiä kasvoja Pariisin väentungoksessa ja kertojan ääni puhuttelee noita kasvoja: ”Niin kauan kuin köyhyyttä on olemassa, te ette ole rikkaita. Niin kauan kuin ahdistusta on olemassa, te ette ole onnellisia. Niin kauan kuin vankiloita on olemassa, te ette ole vapaita.”

– EA 26.1.1988. Lähteet: Roy Armes: French Cinema Since 1946. Volume Two: The Personal Style (1970); Hermann Herlinghaus (toim.): Dokumentaristen der Welt in den Kämpfen unserer Zeit. Selbstzeugnisse aus zwei Jahrzenten (1960–1981) (1982).