I VINTI (1953)

Antonionin kosmopoliittista uraa ennakoiva elokuva koostuu kolmeen eri kaupunkiin sijoittuvasta episodista. Roomaan, Pariisiin ja Lontooseen sijoittuvat episodit kertovat sodanjälkeisistä nuorista, jotka tappavat ilman syytä ja huvikseen. Väkivaltainen elokuva on jälleen nerokas variaatio Antonionin keskeisistä teemoista.

***

Elokuvassa I vinti Antonionin tarkoituksena oli yhdistää kolme lyhytfilmiä, englantilainen, ranskalainen ja italialainen. Jokaisessa tapauksessa oli epäonnea. Italialainen, uusfasistista toimintaa käsittelevä jakso sensuroitiin heti kärkeen poliittisista syistä ja Antonioni joutui tekemään paljon suunniteltua latteamman episodin. Valmistumisen jälkeen seurasi vaikeuksia sekä Englannissa että Ranskassa, ja niin elokuvaa saatiin nähdä vain harvoissa maissa ja pelkästään italialaisena versiona. Perusidea tässä teoksessa on erinomainen: nuorisorikollisten kuvaus eri puolilta Eurooppaa nähtynä sodanjälkeistä, arvoiltaan häilyväksi käynyttä yhteiskunnallista taustaa vasten.

Alku lupaa paljon: sotatoimenpiteitä ja väkivaltaisia otteita eri puolilta maailmaa. Jatko täyttää odotukset vain väläyksittäin. Pakoretkissä ja toimtajaksoissa on hienovaraisuutta, joka todistaa Antonionin hyvin tuntevan amerikkalaisen elokuvan ja Marcel Carnén ”runollisen realismin”. Itse rikokset ovat harvinaisen väkivaltaisia, mutta Antonioni säilyttää kuitenkin tunteikkaan etäisyyden ja vihjaa varsin selvästi, että nuorten teoissa on aikakauden leima ja että aikakautta eivät ole luoneet nuoret itse. Vaatimattomuudessaankin I vinti on teos, joka kestää vaativan moraalisen tarkastelun.

– Peter von Bagh (1967)

Sensuurivaikeuksien takia vaihtunut italialainen episodi ei juuri herätä innostusta, mutta siinä tuntuu selvästi neorealismin vaikutus, mikäei ole puute, mutta mikä jotenkin heikentää elokuvallisessa ilmaisussaan vielä epävarman Antonionin persoonallista panosta. Tyylin eleganssista, kerronnan sujuvuudesta, luonnollisten ympäristöjen osaavasta dramaattisesta käytöstä voi kuitenkin juuri ja juuri aavistaa Kaipuun punaisen hetken ja Seikkailun tulevan ohjaajan.

Onnistuneempi on minusta englantilainen episodi. Muutamat ihailtavasti valitut otokset riittävät pohjois-italialaiselle Antonionille kuvaamaan Lontoota ja määrittelemään sen psykologisen ilmapiirin jossa hänen tarinansa tapahtuu. Päähenkilö on nuori intellektualli, kyyninen runoilija, joka uskoo suorittaneensa täydellisen rikoksen ja joka julkisuudenkipeydessään myy ”tunnustuksensa” eräälle lehdelle. Turhamaisuudessa yhä uusiin varomattomuuksiin syöksyvän murhaajan käytöstä on eritelty terävästi, osuvin sävyin; hienovarainen mutta pureva huumori, varma näyttelijöiden ohjaus ja hienostuneet harmaasävyiset kuvat saavat sen näyttämään Antonionin parhaiden päivien veroiselta työltä.

– Jean de Baroncelli (Le Monde, 1963)