IDENTIFICATION OF A WOMAN (1982)

Suunnattoman eroottinen ja visuaalinen paluu Antonionin tuotannon keskeisiin teemoihin: tylsyys ja autioituminen porvariston keskuudessa. Venetsian sumuisille kanaalikujille sijoittuvassa elokuvassa elokuvantekijä etsii kahta naista: uutta päätähteä elokuvaansa ja rakastajaa korvaamaan hänen vaimonsa. Tästä alkaa seikkailu fiktion ja faktan usvaiselle rajapinnalle.

***

Identificazione di una donna merkitsi Antonionin paluuta nykypäivän Italiaan ja eräisiin teemoihin jotka olivat askarruttaneet häntä jo 1960-luvun alussa. Päähenkilö on elokuvaohjaaja Niccolò Farra, joka etsii naista, tai kuten hän itse väittää, kahta naista – fiktiivistä ja todellista. Edellisen on määrä vapauttaa hänet esteettisestä takalukosta ja auttaa seuraavan elokuvan synnyttämisessä, jälkimmäisen astua eronneen vaimon sijaan. Mies todistelee, että heidän täytyy olla eri naisia, mutta selvästikin muusa ja rakastettu kietoutuvat hänen elämässään tiiviimmin yhteen kuin hän on halukas myöntämään.

Kummassakin tapauksessa Niccolò epäonnistuu. Hän kohtaa kaksi naista, mutta molemmat osoittautuvat eri syistä epätyydyttäviksi. Mavi on roomalainen aristokraatti, kaunis, jännittävä, salaperäinen, niin salaperäinen, että hän lopulta katoaa jättämättä selitystä. Ida on näyttelijätär, raikas, avoin ja nuoruudestaan huolimatta selväjärkinen ja lämmin. Heidän suhteensa särkyy lyhyellä lomamatkalla Venetsiaan. Loppujaksossa Niccolò on yksin huoneistossaan, katsoen aurinkoon tummien lasiensa läpi. Seuraa fantasia, pitkin matkaa kehitelty tieteistarina matkasta aurinkoihin. Antonioni on sanonut, että kenties on parempi paeta muihin maailmoihin, koska elämä maapallolla on käynyt liian mutkikkaaksi.

Juuri harhailun, etsinnän ja elämän laadun huononemisen teema liittää Antonionin uuden elokuvan selvimmin 60-luvun alun teoksiin L’Eclisse ja Punainen erämaa, Niccolòn arkista olemassaoloa leimaavat hankaluudet, jotka ulottuvat pienistä epämukavuuksista suoranaiseen uhkaan. Ironista kyllä, juuri se teknologia, jonka on tarkoitus tehdä elämä helpommaksi ja turvallisemmaksi, osoittautuu ärsyttäväksi ja sattuman kaupalla toimivaksi. Rooman näkymät ja äänet ovat muuttuneet todella vulgääreiksi, jopa groteskeiksi, arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu ovat surkeammassa jamassa kuin koskaan. Antonionin näkemys elämänlaadusta nykypäivän Roomassa tiivistyy Marion sanoissa: ”Minkälaisessa rakkaustarinassa olisi mieltä keskellä näitä raunioita, tätä korruptiota?”

Itse seksuaalisuus, miehen ja naisen identiteetit ovat käyneet häilyviksi, puhumattakaan että rakkaudella olisi jotain kiinteää pohjaa. Jos aurinko edustaa pakoa ja selkeyttä, sumu jää maanpäällisen elämän metaforaksi erään keskeisen jakson kuvittamassa mielessä: ”Ei ole vaikea ajaa sumussa. On vain pidettävä tien keskellä kulkeva valkoinen viiva kaiken aikaa näkyvissä. Myös miehen ja naisen välisessä suhteessa on valkoinen viiva, joka tietyllä hetkellä jakautuu kahtia: molemmat liikkuvat hetken ajan samansuuntaisina ja sitten yhtyvät vain äkkiä erotakseen, kunnes ne viimein katoavat. sumu jää.” (Antonioni)

– Seymour Chatmanin (Antonioni, or the Surface of the World, 1985) mukaan