PILVIEN TAKANA (1995)

Neljän episodin kokonaisuus on tyypillistä Antonionia, vaikka kehyskertomuksen ohjauksesta vastaakin Wim Wenders. Erotiikkaa ja rikosta tihkuva elokuva kerää eurooppalaisen elokuvan tähtinimet yhteen (mm. La Notten päätähdet Mastroianni ja Moreau) ja onnistuu kuvaamaan äärimmäisellä herkkyydellä ja keveillä kosketuksilla ihmissuhteiden haurautta.

***

Pilvien takana on 84-vuotiaan Michelangelo Antonionin paluu ja joutsenlaulu 13 vuoden tauon jälkeen. Noin vuosi Naisen tunnistamisen (1982) hän halvaantui, menetti puhekykynsä ja liikkuminenkin vaikeutui. Vaikka kommunikointikyky heikkeni, ajatus säilyi kirkkaana ja Antonioni pyrki jatkamaan ohjaajauraansa. Uusi projekti käynnistyi kuitenkin vasta 1994 ja toteutui vain sillä vakuutusyhtiöiden asettamalla ehdolla, että Wim Wenders asettui Antonionin takuumieheksi, elokuvan viimeistelijäksi siinä tapauksessa, että Antonioni ei olisi pystynyt saattamaan työtä loppuun.

Pilvien takana on neljä episodia löyhästi yhdistävä kokonaisuus, joka pohjautuu Antonionin toteutumattomista elokuvaideoistaan julkaisemaan novellikokoelmaan. Wenders istui pelkääjän paikalla ne viikot, jotka Antonioni kuvasi neljää tarinaansa, minkä jälkeen hän itse ohjasi kehyskertomuksen. Siinä John Malkovich esittää elokuvaohjaajaa, joka liikkuu Antonionin maisemassa ja puhuu Antonionin ajatuksia, Portofinon episodia lukuunottamatta ulkopuolisena tarkkailijana. Wendersin osuus oli varsin lavea, kunnes Antonioni leikkausvaiheessa typisti sen muutamiin minuutteihin ja otti siten kokonaisuuden omiin käsiinsä. Jäljellejääneet jaksot toimivat lähinnä kontrasteina, osoittamassa miten mahdotonta Antonionia on matkia.

Elokuvan neljä tarinaa ovat miltei kuin pelkistyksiä Antonionin 1960-luvun maisemista, Seikkailun, Yön, Auringonpimennyksen ja Punaisen erämaan maailmoista. Jokainen episodi kertoo tarinana, jossa miehen ja naisen välillä syntyy kiinnostus, mutta jokin asettuu suhteen tielle. Ihmiset ovat hahmoja maisemassa, joka samalla on kuva mielentilasta. Ajatukset ja tunteet välittyvät vaikeasti miesten ja naisten välillä, puhe eristää joskus yhtä tehokkaasti kuin hiljaisuus. Mielikuvat rakkaudesta estävät sen toteutumisen, lähteminen on yhtä piinallista kuin jääminen, yksi repliikki saattaa avata tarinaan aivan uuden, traagisen näkökulman.

Tarinat sinänsä ovat tavattoman hauraita fragmentteja ihmisten vieraudesta ja suhteiden tilapäisyydestä. Tyylilleen uskollisena Antonioni keskittyy maalailemaan miljöillä, maisemilla, vuodenaikojen eri väreillä ja ihmiskasvoista heijastuvilla pehmeillä valoilla. Avainsymbolina ja melkeinpä metaforana on pitkä, putkimaisena horisonttiin yltävä diagonaalinäkymä, jonka rakentamisessa Antonioni käyttää taloja, puita ja aitoja. Ne ovat askelmia kohti lopullista taivaanrantaa, vanhan miehen elämänlinjoja ja rajoja sukupuolten välillä. Joka tapauksessa Antonionin kosketus on höyhenenkevyt ja suunta on tuttuun tapaa sanojen ja kuvien tuolle puolen: ”Tiedämme, että taltioidun kuvan alla on toinen, kunnes päädymme lopulliseen kuvaan siitä absoluuttisen salaperäisestä todellisuudesta, jota kukaan ei koskaan tule näkemään”, Antonioni sanoo Malkovichin suulla.

– Eri lähteiden mukaan ST