THE NEON BIBLE (1995)

Ohjaaja
Terence Davies
Henkilöt
Gena Rowlands, Denis Leary, Jacob Tierney, Diana Scarwid
Maa
Iso-Britannia/Espanja
Tekstitys
svensk text
Kesto
91 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
John Kennedy Toolen romaanista
Ikäraja

Terence Daviesin ensimmäinen kirjallisuusfilmatisointi oli siirtymisväylä pois omaelämäkerrallisista elokuvista. Yhdysvaltojen syvään etelään sijoittuva kasvutarina on mantereen vaihdosta huolimatta temaattisesti tuttua maastoa. Elokuva kertoo sodassa isänsä menettäneen ujon pojan kasvutarinan uskonnollisessa ympäristössä äitinsä ja tätinsä kanssa.

***

Brittiläisen Terence Daviesin (1945-2023) The Neon Bible (1995) otettiin aikoinaan varsin laimeasti vastaan niin kriitikoiden kuin yleisönkin keskuudessa. Omaelämäkerrallisten ohjausten sijaan materiaali pohjautui nyt John Kennedy Toolen romaaniin. Tapahtumat sijoittuivat puolestaan brittiläisen miljöön sijasta Amerikan mantereelle. Vaikka siirtymäteoksena tunnettu The Neon Bible on hankalammin lähestyttävä kuin edeltäjänsä, Rakkaat muistot (1988) ja Päivä painuu mailleen (1992), on mukana tuttujakin teemoja ja tunnelmia aikaisemmista merkkiteoksista. Jälleen kuvauksen kohteena on ongelmallinen perhe. Läsnä ovat myös fyysiset, moraaliset, eksistentialistiset sekä henkiset patriarkaatin ja uskonnon vaarat. Populaarikulttuuri, sidonnaisuus tiettyyn aikaan ja paikkaan sekä naispuolisten suhteiden hellä lämpö ja osittainen suojelevaisuus ovat myös osa elokuvan maailmaa. Teatraalinen, mutta todellinen elokuvallinen tyyli määrittelee vahvasti kokonaisuutta. The Neon Bible näyttää hyvin Daviesin kyvyt, korkean tason, mutta myös puutteet elokuvantekijänä.

Kerronnaltaan The Neon Bible on jälleen eräänlainen kasvutarina. Keskiössä on isänsä sodassa menettänyt poika, joka varttuu äidin ja tädin hoivissa. Kuitenkin Davies tarjoaa katsojalleen vähän kosketuspintaa, jonka avulla yleisö voi rutiininomaisesti koota yhteen ja tunnistaa asioita, kuten hahmojen motivaatiota, psykologiaa ja kehitystä. Davies on tehnyt oman mukaelmansa John Kennedy Toolen varhaisella kaudella kirjoitetusta, mutta kuoleman jälkeen julkaistusta lyhyestä romaanista. The Neon Biblessa Davies kunnioittaa, erittelee ja hyödyntää romaania ja muuttaa sen vähemmän proosaiseksi, ennustettavaksi ja helposti lähestyttäväksi taideteokseksi.

On varsin helppo nähdä, mikä sai Daviesin alun alkaen kiinnostumaan romaanista. Yhdysvaltalaisen elokuvakriitikon Jonathan Rosenbaumin mukaan sekä Toole että Davies ovat molemmat lavastuksen mestareita. Pikemminkin pysähtyneisyys kuin kerronnan kehittäminen ovat perusta sille, mitä molemmat voivat tehdä parhaiten. Toolen romaani on luonteeltaan kuvailevaa ja dialogiltaan lähinnä tasaista. Daviesin sovitus on puolestaan paljon selvempi, unenomaisempi hetkessä ja toisinaan maaginen. Se hyödyntää vahvasti symboleja, kontrasteja sekä kuvia tuoden mieleen mykkäelokuvat sekä Charles Laughtonin Räsynuken (1955) ekspressionistisen, realistisen ja folkloristisen ulottuvuuden.

Parhaimmillaan The Neon Bible luo joukon kuvia ja ääniä, jotka palauttavat kokijansa mieleen tietyn paikan, ajan ja kokemusten koostumuksen tai maun. Jo alun junakohtauksessa on taidokkaasti käytetty kuvan, valon, liikkeen, tunnelman sekä äänimaailman yhdistelmää. Tämä puolestaan välittää monimutkaisen rauhan, hiljaisuuden, muistin, ajan ja eristyneisyyden tunnelman. Mutta Davies ei myöskään ylikuormita tai täytä näkemystään vuosisadan puolivälin Amerikasta liian tiheällä tai itsetietoisella luettelolla menneisyyden populaarikulttuurista, vaikka hän on taipuvainen sisällyttämään kappaleita, orkesterimusiikkia, elokuvaääniä ja radiolähetyksiä mukaan elävöittämään luomuksiaan.

The Neon Bible on ensimmäinen Daviesin elokuvista, joka hyödyntää hänen suorasta kokemuksestaan irrallista lähdemateriaalia ja joka kuvattiin Englannin ulkopuolella: Atlantassa, Madisonissa ja Crawfordvillessa, Georgiassa. The Neon Biblessa Davies käyttää välineenään CinemaScopea, joka tuo esiin ilmaisuvoimaisemman esitystavan ja laajennetun sävypaletin. Vaikka The Neon Bible ottaa askeleet kohti uudenlaista ilmaisua Daviesin uralla, joita hän kasvattaa edelleen 20 vuoden aikana elokuvissaan Sydän vieraassa talossa (2000) ja Hiljainen intohimo (2016), on tärkeänä mukana proustilainen muistojen ja kokemusten luonne, näin ollen elementtejä jo hänen ensimmäisistä ohjaustöistään.

–  Adrian Danksin (Senses of Cinema) mukaan Joona Hautaniemi 27.3.2024