Muun muassa Nuoresta kapinallisesta ja Johnny Guitarista muistettu Nicholas Ray on yksi Wendersin elokuviin eniten vaikuttanut ohjaaja. Wenders seurasi ja auttoi Rayn työskentelyä tämän elämän viime päivinä tässä molempien nimiin kreditoidussa fiktion ja dokumentin rajoilla kulkevassa elokuvassa. Ray ei halunnut hautautua hoitokotiin vaan työhönsä, ja niinpä hän jatkoi elokuvaprojektiensa parissa ja ystäviensä ympäröimänä viimeiseen asti.

***

Vuonna 1974 Nicholas Ray muutti Sohoon ullakolle, jonka näemme elokuvassa Lightning Over Water, ja kehitti työpajan näyttelijöille ja ohjaajille New Yorkin yliopistossa. 1978 hän sai kuulla sairastavansa aivosyöpää. Wim Wenders, jonka kanssa Ray oli ystävystynyt näytellessään hänen Amerikkalaisessa ystävässään, tuli Amerikkaan tekemään Hammettia keväällä 1979. Ray halusi tehdä uuden elokuvan Wendersin kanssa. Wenders ihaili Rayta ja halusi täyttää kuolevan miehen viimeisen toiveen, mutta pelkäsi sitä riittäisivätkö tämän voimat hankkeen toteuttamiseen. Ray ehdotti, että elokuvan päähenkilö olisi 60-vuotias taiteilija, joka ansaitsi omaisuuksia varhaistuotannollaan, muttei onnistu enää myymään uusia töitään. Hän haluaa voittaa takaisin identiteettinsä niin täydesti kuin mahdollista ennen kuolemista parantumattomaan tautiin. Saadakseen maalauksensa taas haltuunsa hän varastaa ne, tekee väärennöksiä ja vaihtaa ne alkuperäisiin. Hän asuu Sohossa 40 vuotta nuoremman vaimonsa kanssa. Wenders luonnollisesti tajuaa, että Ray haluaa tehdä elokuvan itsestään ja ehdottaa, että fiktion sijasta Ray on suoraan elokuvan päähenkilö. Lightning Over Waterista tulee ”kertomus heidän ponnisteluistaan tehdä elokuva Rayn lähestyvän kuoleman edessä”. Rayn viimeisten 15 vuoden traaginen toteutumattomuus ”teki tästä viimeisestä elokuvasta niin pakottavan” (Kathe Geist). Rayn kuolema (16. kesäkuuta) estää häntä saattamasta elokuvaa loppuun (ja sinetöi ennustuksen, jonka Ray kuuli yöllä filmatessaan 55 päivää Pekingissä 1962: jos hän tekee tämän elokuvan, hän ei enää ikinä saata valmiiksi uutta), mutta on paradoksaalisesti samalla välttämätön hänen kuolemastaan kertovan elokuvan loppuun saattamiselle. Mutta Raylla oli koko loppuelämänsä tämä ristiriitainen tarve saattaa elokuva (We Can’t Go Home Again) valmiiksi ja samalla kieltää liikkeen pysäyttäminen, ikään kuin elokuvan valmistuminen merkitsisi kuolemaa.

”Elokuvaa varten kuvattiin luonteeltaan erilaista materiaalia joka ulottui tekniikaltaan ’cinéma véritéstä’ lavastetun dokumentin kautta lavastettuun fiktioon. (…) Rayn ja Wendersin väliset keskustelut, jotka muodostavat elokuvan ytimen, olivat enimmältään ennalta kirjoitettuja, ja Wenders antaa yleisön tietää tämän korjatessaan vuorosanojaan. Paitsi ’lavastettu’ todellisuus Rayn asunnossa ja sen ympärillä ja jaksot joissa hän luennoi Vassarissa (The Lusty Menin esityksessä) ja harjoittaa Gerry Bammania (Kafkan monologi ’Selonteko akatemialle’) Lightning Over Wateriin kuuluu puhtaasti fiktiivisiä jaksoja joissa Ray ja Ronee Blakley (Wendersin vaimo) jäljittelevät kuningas Learia ja Cordeliaa ja Wenders löytää itsensä sairaalan vuoteelta. (…) Tom Farrellin videojaksot … alkavat kuvilla kuvaavasta Farrellista, siirtymä kirjoitetuista otoksista täysin spontaaniin videeon. (Videota ei ollut alun perin tarkoitus käyttää lopullisessa elokuvassa.) Leikkaukset filmistä videoon korostavat elokuvassa piilevää objektiivisen ja subjektiivisen välistä jännitettä, ristiriitaa objektiivisesti suunnitellun ja toteutetun kuvauskirjan ja elävän henkilökohtaisen draaman välillä, jota mikään aikataulu ei voi sisältää tai kontrolloida. (…)

Rayn ja Wendersin välinen ystävyys on elokuvan ’raison d’être. (…) Kodin etsintä on heille yhteydessä identiteetin etsintään joka on Wendersin kaikkien pitkien elokuvien pohjalla ja joka dominoi Rayn elämää. James Deanin kuoltua Ray kirjoitti: Traagisen ironian kautta James Deanin löytämä pako oli totaalinen ja absoluuttinen. Mutta häntä surraan (Nuoren kapinallisen) Jim Starkin kuvan kautta, jonka pako oli se mitä hän todella toivoi ja alituiseen etsi – minän täydellinen toteuttaminen.’ (lainaus John Francis Kreidlin kirjasta Nicholas Ray, 1977) Loogisesti identiteetin, itsetoteutuksen etsintä on keskeinen teema Lightning Over Waterissa. Visuaalisen ilmaisun implikoima transsendenssi ei liity vain Rayn kuoleman kohtaamiseen, vaan myös hänen pyrkimykseensä itsensä toteuttamiseen. ”Minun toimintani on omakuvani palauttaminen”, Ray sanoo Wendersille. ”Sinun täytyy vvalita oma toimintasi.” ”Minun toimintani määräytyy sinun toimintastasi”, vastaa Wenders. Wenders jättää minuutensa avoimeksi niin kuin henkilöt hänen varhaisemmissa elokuvissaan jotka löytävät identiteettinsä matkaamisen virrassa tai määrittävät sen seuralaistensa tarpeiden ja tekojen kautta. Läpi elokuvan Wendersin vastaus toimii kontrapunktina Rayn toiminnalle. Rayn taistellessa täyttääkseen elokuvanteon vaatimukset Wenders tuskailee. ”Tiesin vain että Nick kärsi valtavista tuskista, että saattaisi olla parempi lopettaa kuvaukset, mutta että mikään ei ehkä olisi hänelle sen tuskallisempaa”, hän sanoo elokuvaa säestävässä kommentaarissa. Rayn fyysinen kipu ja haavoittuvuus peilautuvat Wendersin henkisessä kivussa ja haavoittuvuudessa.

– Kathe Geist, Film Quarterly (Winter 1981-82)

“Wenders on elokuvantekijä joka on löytänyt kuvan vieraantumiselleen ja oidipaalisille odysseioilleen (Kings of the Road, Alice in the Cities) Rayn tuotannossa.” (Richard Combs) Rayn ja Wendersin suhde Lightning Over Waterissa on muuan Rayn tuotannon isä-poika -muunnelmista. Wendersiä on syytetty Rayn väärinkäytöstä. Syyte kumotaan. ”Ray tarvitsi yksinkertaisesti rakkautta. Sen sijaan hän sai kuvausryhmän joka näytti havainnoivan elämää vain elokuvan mekaanisten keinojen läpi.” (Jon Jost) Wenders toteaa kommentaarissa kuinka hän alkoi yhä enemmän keskittyä elokuvanteon mekaniikkaan Rayn terveyden sijasta, ja sairaalassa hän sanoo Raylle heidän etääntyneen toisistaan ja tavoitteistaan. Mutta elokuvanteon lopettaminen on elokuvantekijälle eräänlainen kuolema (kuten Ray totesi Peter von Baghille 1972), ja Lightning Over Waterin synnyttäminen yhdessä oli lahja elämälle, Rayn viimeinen mahdollisuus jatkaa elämäänsä. Se on elämänmyönteinen kokemus, osoitus ihmishengen talttumattomasta voimasta ruumiillisen rappeutumisen keskellä, rakkauden ele. Ray on älyllisesti täydessä terässä, ja hänestä henkii suurempaa viisautta ja ymmärrystä kuin koskaan. ”Hän hyväksyy ilman katkeruutta luonnon ikuisen tragedian”, kuten kertoja sanoo vanhasta eskimonaisesta, joka jää odottamaan karhua jäätikölle Paholaisen hampaissa. Lightning Over Waterissa on understatementin kauneutta. Silkkaa runoutta on Rayn aamuinen herääminen tilavassa hämärässä asunnossa, kiroilu, örinä, hyräily, ilahtuminen Wendersin saapumisesta, vaimon Susanin voimistelu, sanaton läsnäolo, outouden lumous keskellä arkipäivää Ed Lachmanin, Werner Herzogin nuoren kuvaajan tallettamana. Susanin kasvoissa Lightning Over Waterissa on hiljaista hyväksyntää ja lämpöä, joka vain on.

Elokuvan kertosäkeenä toimii kiinalainen purjealus, jolla Ray uneksi matkaavansa itään punaisten lippujen liehuessa etsimään parannusta syöpään. Mitchell-kamera panoroi itsestään horisonttia. Moviolasta pursuaa selluloidinauhaa joka liehuu tuulessa. ”Nickin haamu purjehtii merelle.” (Tom Farrell) Rayn viimeisen elokuvan viimeinen helikopteriotos laivasta joka kuljettaa hänen tuhkaansa yhdistyy hänen esikoiselokuvansa ensimmäiseen helikopteriotokseen pakenevasta autosta (He elävät öisin). Mutta mieleen tulee toinenkin assosiaatio: nuoren kuolemansairaan Jean Vigon L’Atalanten viimeinen otos, jossa laiva liukuu sillan ali vapauteen.

– Markku Varjola (1986)

Huomautus. Lightning Over Waterin ensimmäinen versio esitettiin Cannesissa keväällä 1980. Sitä leimasi ”hyvin hyppelehtivä leikkaus ja pitemmät puheet”. Wenders, joka ei ollut osallistunut leikkaukseen, ei ollut tyytyväinen ja alkoi uudelleenleikkauksen kesällä 1980. ”Pitäytyen pohjimmiltaan Przygoddan kronologiaan ja kuvavalintaan Wenders ja Sievernich riisuivat jaksot olennaiseen” (Geist) ja lisäsivät Wendersin selostuksen.