Barbara Lodenin uraauurtavassa indie-elokuvassa syrjäseudulla asuva apaattinen, elämältään jotain muuta haluava perheenäiti (roolissa Loden itse) ottaa hatkat ja päätyy tien päällä rikollisen matkakumppaniksi. Lodenin luoma tarkka ja empaattinen mutta epäsentimentaalinen muotokuva yhteiskunnan marginaaliin syrjäytetystä naisesta jäi symbolisesti tekijänsä ainoaksi pitkäksi ohjaustyöksi.

***

Vain 48-vuotiaana rintasyöpään kuolleen elokuvaohjaaja ja -näyttelijä Barbara Lodenin (1932–1980) ainoaksi ohjaustyöksi jäänyt Wanda (1970) on viimeisen kymmenen vuoden aikana kokenut eräänlaisen renessanssin, minkä myötä myös kiinnostus elokuvan tekijää kohtaan on kasvanut. Nuorena New Yorkiin muuttanut Loden aloitti uransa mallina ja televisionäyttelijänä, jonka ura lähti nousuun, kun hän sai sivurooleja tulevan aviomiehensä Elia Kazanin elokuvissa Joki tulvii (Wild River, 1960) ja Kuumetta veressä (Splendor in the Grass, 1961). Jossakin vaiheessa Lodenin näyttelijänuraa kehittyi kuitenkin ajatus myös oman elokuvan tekemistä. Tuolloin Loden törmäsi uutisartikkeliin naisesta, joka kiitti tuomaria saatuaan vankilatuomion osallisuudestaan pankkiryöstöön. Loden kiinnostui erikoisesta tapauksesta ja ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta sen inspiroimana. Lopputuloksena syntyi pienellä kuvausryhmällä tehty indie-elokuva Wanda, jossa Loden esittää myös pääosan. Tyylillisesti elokuva ottaa kiinnostavasti etäisyyttä esimerkiksi Kazanin realistiseen mutta kuitenkin Hollywood-glamourilla kyllästettyyn estetiikkaan ja löytää hengenheimolaisensa pikemminkin Andy Warholin, Michelangelo Antonionin, John Cassavetesin ja Chantal Akermanin elokuvista, joissa etsitään arjen, olemisen ja tavallisen haahuilun estetiikkaa.

Wanda kertoo miehensä ja lapsensa jättäneestä Wanda-nimisestä naisesta, joka menettää työpaikkansa tehdasompelimossa ja päätyy harhailemaan pennsylvanialaisen hiilikaivoskaupungin kaduilla. Wanda käy baarissa, katselee vaatekauppojen näyteikkunoita ja nukahtaa elokuvateatteriin. Hän lyöttäytyy tuntemattoman miehen seuraan, mutta tulee pian tämän hylkäämäksi. Erilaisten sattumusten myötä Wanda tutustuu lopulta kiertelevään rikolliseen, jonka kanssa hän ajautuu pikkuhiljaa tekemään yhteistyötä.

Vaikka teoksen syntyhistoria palautuu Lodenin löytämään uutisartikkeliin tuomariaan kiittäneestä naisesta, Loden on kuvaillut elokuvaansa myös osin omaelämäkerralliseksi. Harold Lloyd Masterin vuoden 1971 haastattelussa (joka on julkaistu elokuvan Criterion-kotitallenteen lisämateriaaleissa) Loden sanoo, että elokuvan päähenkilö perustuu osin häneen itseensä: ”Passiivinen, harhaileva, henkilöstä toiseen siirtyvä, vailla suuntaa – vietin monta vuotta elämästäni sillä tavalla ja minusta tuntui… no, uskon, että monet ihmiset ovat sellaisia. Eivätkä vain naiset vaan myös miehet. He eivät tiedä, miksi he ovat olemassa.” New York Timesin saman vuoden haastattelussa Loden toteaa: ”Olen itse ollut sellainen. Olen kotoisin maaseudulta, jossa ihmisillä on vaikeaa. Heillä ei ole aikaa tehdä nokkelia havaintoja asioista ympärillään. He eivät ole huolissaan muusta kuin päivästä toiseen elämisestä. He eivät ole tyhmiä. He ovat tietämättömiä. Kaikki heidän ympärillään on rumaa – arkkitehtuuri, kylä, vaatteet. Kaikki mitä he näkevät on rumaa.” Näin tuntuu ainakin jossain määrin luontevalta tulkita Wandaa eräänlaisena autofiktiona, jossa Loden kuvittelee, minkälaista hänen elämästään olisi voinut tulla. Lodenin omat lausunnot myös muistuttavat siitä, ettei Wanda ole ainoastaan tarina naisesta vaan nimenomaan työväenluokkaan kuuluvasta naisesta, mikä erottaa elokuvan monista muista perhe-elämänsä taakse jättävistä naisista kertovista elokuvista.

Wanda sai ensi-iltansa vuoden 1970 Venetsian elokuvafestivaalilla, jossa se myös voitti parhaan ulkomaisen elokuvan palkinnon, mutta teos sai jokseenkin välinpitämättömän vastaanoton kotimaassaan Yhdysvalloissa ja jäi pitkäksi aikaa unholaan. Sivuun jäänyt Wanda kuitenkin restauroitiin vuonna 2010, minkä jälkeen elokuva esimerkiksi valittiin Yhdysvaltain kansalliseen elokuvarekisteriin vuonna 2017, sai uuden teatterilevityskierroksen kotimaassaan vuonna 2018, pääsi Criterionin kotitallenteiden julkaisusarjaan vuonna 2019 ja sai viimein ensi-iltansa Helsingissäkin vuonna 2021. Elokuvan uudelleen löytymisen yhteydessä myös sen kriittinen vastaanotto on huomattavasti kohentunut ja esimerkiksi vuonna 2022 Wanda äänestettiin Sight & Soundin maailman parhaiden elokuvien listalle. Siinä missä vielä 70-luvulla elokuva sai osakseen feminististäkin kritiikkiä mm. Pauline Kaelilta ja Rex Reediltä passiivisen naisen kuvaamisesta, nykyään elokuvaa kuvaillaan toistuvasti feministiseksi mestariteokseksi. Siihen on kenties vaikuttanut feminismin kehittyminen intersektionaalisempaan suuntaan, jossa sukupuolen lisäksi huomioidaan myös yhteiskuntaluokan kaltaisia sukupuolen kanssa limittyviä identiteetin ja epäoikeudenmukaisuuden alueita. Elokuvakriitikko Amy Taubinille Wanda onkin ihmeellinen juuri siksi, ettei aikaisempi elokuva ollut lainkaan kiinnostunut Lodenin teoksen päähenkilön kaltaisista naisista.

Lähteitä: Philips, McCandlish: ”Barbara Loden Speaks of the World of ‘Wanda’” (The New York Times, 11.3.1971); Taubin, Amy: “Wanda: A Miracle” (The Criterion Collection, 19.3.2019)

Ilpo Hirvonen 13.3.2026