PUNAINEN NAISKOMPPANIA (1970)

Kaikkien aikojen ensimmäisestä kiinalaisbaletista tuli kansainvälinen klassikko ja ikikiehtova aikamatka maolaisuuden ytimeen. Sisällissodan vuosiin sijoittuva kertomus kansanarmeijan uljaasta naisosastosta oli yksi harvoista aiheista, jotka sallittiin siirtää elokuvaksi kulttuurivallankumouksen aikana. Technicolorin ja työväenaatteen leimua!

Baletti puhuu! -sarja on toteutettu yhteistyössä 100 vuotta täyttävän Suomen kansallisbaletin kanssa. Tutustu kansallisbaletin juhlaohjelmaan täällä.

***

Mitä tulee tyyliin, revisionistit kannattavat teorioita: luomisen vaihtelevuus, kauneuden ihailu, hyödyllisyys, haitattomuus… Toveri, joka vastasi osastosta kulttuurivallankumouksen aikana selitti meille: nämä teoriat luotiin kansan vaivuttamiseksi uneen. Niiden alkulähde on teoriassa, jota tänä päivänä kritisoimme: humanismissa ja inhimillisissä tunteissa. Revisionistit sanovat, että yhteiskunnassa on paljon asioita, joita kaikki luokat voivat ihailla yhdessä, asioita, jotka eivät vahingoita mitään luokkaa: esimerkiksi lumi, kukat, sade… Todellisuudessa, jos tyydymme kuvaamaan vain tällaisia asioita, ruokimme porvarillisia tunteita, jotka vahingoittavat proletariaatin diktatuurin vahvistamista; nämä teoriat on laskettu liikkeelle, jotta studiomme elokuvantekijöiden huomio kääntyisi pois ajankohtaisesta taistelusta.

– Joris Ivens & Marceline Loridan: ”La Révolution dans les studios en Chine” (Cahiers du Cinéma, mars-avril 1972)

Tanssinäytelmä Punainen naiskomppania kuvaa erään vallankumouksellisen asevoiman (…) muodostumista ja kehittymistä taistelussa Kiinan kommunistisen puolueen johdolla toisen vallankumouksellisen kansalaissodan aikana 1927–1937. Se ylistää kansanjoukkojen Mao Zedongin ajattelun opastuksella käymää, aaltoina etenevää vallankumouksellista taistelua ja tuo nähtäväksi jättiläismäisen kansansodan panoraaman. Se on ylistyslaulu kansanarmeijalle ja kansansodalle. Tämä nykyaikainen baletti ei käytä mitään porvarillisen näyttämötaiteen naturalistisia, muotoon sidottuja ja abstraktisia ilmaisumuotoja.

– ”Punainen naiskomppania – kiinalainen balettifilmi” (HS 16.9.1971)

Kun yksi elokuva ylittää seitsemän miljardin katsojan rajan, eletään jossain Tuulen viemän tai Titanicin tulostavoitteellisen unikirjan utopistisessa yläviitteessä. Kiinan suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen (1966–76) aika tuotti juuri tällaista, mahdotonta elokuvaa. Muutamaan vuoteen valtavassa maassa ei tehty elokuvia lainkaan, ja sitten portit aukenivat lähinnä vain virallisten mallinäytelmien [yangbanxi] pelkistetyille filmatisoinneille. (…) ”Lännessä hämmästellään sitä tosiasiaa, että fiktioelokuvien tuotantoa ei ole vielä aloitettu uudelleen lukuunottamatta mallinäytelmien – kuten Punaisen naiskomppanian – kuvaamista, samoin kuin hämmästellään yliopistojen sulkemista kulttuurivallankumouksen aikana. Tänään näemme näiden toimien positiiviset tulokset. Kiinassa ei epäröidä turvautua suuriin keinoihin, ja käyttää aikaa jonkin asian muuttamiseen. Elokuvantekijät kritisoivat syvästi työtään.” (Ivens)

Baletti oli uusi taidemuoto Kiinassa, kansallisella tasolla se syntyi täysin Punaisen naiskomppanian [v:n 1964 näyttämöversion] myötä. Jiang Qing kutsui tätä ja muitakin teoksia kernaasti massojen yhteisestä tahdosta syntyneiksi kollektiivitöiksi. (…) Elokuvaversiot ovat alkuperäisnäytelmien rinnalla paljon olennaisempia tapauksia kuin mihin länsimainen yleisö on omien klassikkofilmatisointiensa valossa tottunut. (…) Yangbanxi-filmatisointeja valmistettiin elimellisiksi näyttämöteosten jatkeiksi alkuperäisnäyttelijöiden voimin; ne eivät yksinomaan tallentaneet vaan täydellistivät vallankumoustaiteen mallikappaleet, ja välittivät ne tuhansien hyrräävien kiertueprojektoreiden kautta maanlaajuisille massoille. Uusintaesityksiä näistä ainoista markkinoilla olleista tuotteista järjestettiin luvuttomasti.

Maolaisen elokuva-ajattelun jälkiin törmää 1970-luvun mittaan yllättävissäkin yhteyksissä, kuten esimerkiksi kulttuurivallankumouksen piirittämässä Hong Kongissa kuvatussa kung fu -klassikossa Enter the Dragon (1973). (…) Vimmaisen ylivoimaisen Bruce Leen yläruumiiseen rajaavat zoom-efektit ovat rytmillis-dramaturgisesti lähes identtisiä yangbanxi-elokuvien vastaavien poseerausten kanssa. Myös Sergio Leonella oli epäilemättä vuoden 1971 Venetsian elokuvajuhlilla ensimmäisenä kiinalaiselokuvana nähty Punainen naiskomppania mielessään silloin, kun hän päätti aloittaa zapatawesterninsä Maahan, senkin hölmö! (1972) puhemies Maon sanoilla. Melkein kaikki yangbanxi-elokuvat nimittäin alkavat huutavan punaista taustaa vasten heijastuvalla, riemukkaan julistavasti luetulla otteella ”Pienestä punaisesta kirjasta.”

– Petteri Kalliomäki: “Kulttuurivallankumouselokuvat” (Filmihullu 1/2020)