UUSI AALTO (1990)

Nouvelle vague/Den nya vågen
Ohjaaja
Jean-Luc Godard
Henkilöt
Alain Delon, Domiziana Giordano, Jacques Dacqmine
Maa
Sveitsi/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
89 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Alain Delon esittää miestä, joka myöhemmin kohtaa mahdollisen kaksoisveljensä. Godardin kunnianhimoinen projekti hyödyntää kirjallisuutta dialogina ja hurmaa katsojansa kartanomiljööllä, mutta pinnan alle on kätketty ohjaajan oman porvarillisen lapsuuden kartanomuistoja ja elokuvateollisuuden raha- ja valtapolitiikan kritiikki.

***

Puhtaana kuin helmi, jonka sisällä ulkomaailman värit ja viivat aaltoilevat, murtuvat ja jakautuvat, Godardin Uusi aalto on helppo ymmärtää mutta mahdoton selittää: se on aivan kuin runo, taulu, musiikin katkelma, koreografian kuvio, nämä mysteerille perustuvat ilmaisut, jotka sukeltavat elämän ja asioiden läsnäolon syvyyksiin nostaakseen sieltä esiin muotoja, pakenevien ja alati uusiutuvien aikamuotojen ahdistamia tiloja: aalto alati kuoleva ja uusi.

Teema, joka ohjaa teoksen kuvien ja äänien järjestystä, juontuu selvästikin Rimbaud’n huudahdukseen: ”Je est un autre” (Minä on toinen). Rakenteeltaan elokuva jakautuu kahteen puoliskoon tai tutkimusmatkaan, jotka muistuttavat ja heijastavat toisiaan. Kummassakin osassa mies ja nainen kohtaavat, kysymys näyttää olevan eri miehestä ja eri tarinasta, mutta itse asiassa kysymys on vain  eri rooleista: mies ei saa vastarakkautta ja hukkuu, mutta palatessaan veljensä nimissä hän pystyy herättämään saman naisen rakkauden. Godardin lähestymistapa on osin ironinen, osin romanttinen, kun hän lopuksi yrittää sitoa yhteen ”minän” ja ”toisen” rakkauden ihmeen kautta.

Elokuvassa käytetään miltei kaikkia Euroopan yhteisön kieliä ja puhe koostuu yksinomaan lainauksista: kirjallisuutta, filosofiaa ja kansanviisauksia. Tästä syystä Godard jonkin verran väärää vaatimattomuutta osoittaen kieltäytyi panemasta nimeään alkuteksteihin – hän katsoi olevansa vain elokuvan tietoinen järjestäjä. Useimmat lainaukset ovat kirjallisia – Gideä, Faulkneria, Hemingwaytä – ja luonteeltaan joko runollisia tai kuvailevia, kuten Faulknerin käyttö säestämässä ällistyttäviä kuvia järvestä ja puista. Samalla lainausten käyttö merkitsee kommunikaation sivuuttamista kysymysten ja vastausten diktatuurin hyväksi. Näyttelijät eivät niinkään puhu toistensa kanssa (dialogi) kuin itsekseen (monologi). Ainoa todellinen kommunikaatio on eleissä, kuvissa, katseissa, verbaalisen kielen tuolla puolen. ”Anna asioiden olla hetken ilman nimeä”, sanoo puutarhuri, ja Godard lisäsi Cannesissa: ”Eikö elokuva ole tarkkaan ottaen juuri tämä nimetön tuokio?”

Median alituisen, painostavan halun nimetä kaikki Godard yrittää korvata eräänlaisella mykän kuvan mystiikalla. Kaikessa romanttisessa skeptisismissään Godard on tietysti länsimaisen kulttuurin aito perillinen myös siinä, että hän on lähtemättömästi kiinni rationalismin perinteessä eikä pysty karistamaan yltään nimeämisen, luokitusten, analyysin, järjestyksen taakkaa edes silloin kun hän sitä tietoisesti yrittää. Näinä yhä kasvavan yhdenmukaisuuden aikoina Godard yhtä kaikki tarjoaa mitä terveellisimmän kokemuksen, raikkaan ilman henkäyksen, elokuvan joka uskaltaa ottaa riskejä ja haastaa myös katsojan käyttämään elokuvaa haluamallaan tavalla.

– Freddy Buachen (L’avant-scène du cinéma, novembre.décembre 1990), Dominic Faccinin (Sight and Sound, Autumn 1990) ja muiden lähteiden mukaan ST