Goottilainen kauhu kohtaa surrealistiset elementit tyylikkäässä ja tunnelmallisessa kulttiklassikossa, jossa nuori nainen ajautuu suhteen kautta salaperäisen kreivittären maailmaan ja kietoutuu yliluonnollisen viettelyksen verkkoon. Lumoava kuvaus, aavemainen musiikki sekä halun ja kuoleman teemojen käsittely tekevät tästä vangitsevan Delphine Seyrigin tähdittämästä vampyyritulkinnasta ainutlaatuisen.

***

Tämä belgialainen englanninkielinen vampyyrielokuva on ohjaaja Harry Kümelin omin sanoin ”goottilainen satu aikuisille”, sekä yksi tyylikkäimmistä ja kieroutuneimmista kauhufilmeistä. Kümelin ohjaus Monsieur Hawarden (1968) oli tehnyt vaikutuksen Twentieth Century Foxin pomoihin ja yhtiön oli alun perin tarkoitus rahoittaa hänen kiehtova kertomuksensa kreivitär Bathorysta, mutta Fox ja Kümel ajautuivat erimielisyyksiin elokuvan levityskuvioista. Uusi levitysyhtiö Gemini Pictures suostui yhteistyökumppaniksi sillä ehdolla, että Kümelin käsikirjoitusta muokattaisiin kaupallisempaan muotoon. Vaikka useimmiten studioportaan sekaantuminen elokuvan sisältöön saattaa pilata sen, Daughters of Darknessin tapauksessa Gemini-yhtiön J. J. Amielin elokuvaan lisäämä alastomuus ja väkivalta tekevät siitä entistä vinksahtaneemman ja kiinnostavamman.

Vaikkei Daughters olisikaan mikään mestariteos, sen elokuvalliset ansiot ovat selkeitä. Kümel halusi nimenomaan tehdä taide-elokuvaa, eikä Gemini-yhtiön vaatimaa eksploitaatiota. Vaikka se ilmestymisen jälkeen vaipui ajoittaiseen unohdukseen, on se silti muistettavampi kuin suurin osa sitä seuranneista kauhuelokuvista. Jo 1980-luvulla sitä esitettiin arkistonäytöksissä ja jopa New Yorkin MoMA:ssa. Kauhugenressä ainoastaan Roman Polanskin Vampyyrintappajat (1967) tai George A. Romeron Elävien kuolleiden yö (1968) yhdistävät yhtä älykkäästi absurdeja elementtejä kauhukonventioihin. Seksuaalisten poikkeamien käsittelyssä Kümelin elokuva saattaa tuoda mieleen Paul Bartelin Private Partsin (1973) tai Paul Schraderin Kissaihmiset (1981), mutta ne eivät pääse samalle tasolle eroottisuudessaan. Daughters of Darkenss on harvinainen kauhuelokuva myös siinä mielessä, että se tutkailee feministisiä teemoja aikana, jolloin valtavirran elokuvat eivät uskaltaneet käsitellä vastaavia aiheita. Elokuvan voi tulkita lähestulkoon miesvihamieliseksi, vaikka se onkin miesten tekemä elokuva.

Ennen 1980-lukua naisten väliset romanttiset seksisuhteet olivat elokuvissa harvinainen aihe, ja niitä saattoi nähdä ainoastaan pornografiassa ja vampyyrigenressä. Vuonna 1936 valmistuneessa Dracula’s Daughter -elokuvassa on kuitenkin nähtävissä jo vahvoja lesboviitteitä. Roger Vadimin vuoden 1961 Verisen ruusun aikaan naisten välistä seksuaalisuutta kuvatessa ei tarvittu enää turvautua pelkkään vihjailuun. Eurooppalainen elokuva oli myös vapautuneempi alastomuuden suhteen, esimerkkeinä mainittakoon Hammer-yhtiön Vampyyrit – eroottinen painajainen (1970) ja Vampyyrin himo (1971), Jean Rollinin eroottiset kauhuelokuvat sekä Jesús Francon Vampyros lesbos (1970).

Daughtersin kanssa samana vuonna ilmestyneen amerikkalaisen Stephanie Rothmanin The Velvet Vampiressa on yllättäviä temaattisia ja juonellisia samankaltaisuuksia. Molemmissa elokuvissa päähenkilö on naisvampyyri, joka tuhoaa heteroavioliiton viettelemällä naisen ja tappamalla miehen. Molemmissa elokuvissa lesbosuhteet kuvataan heterosuhteita positiivisemmassa valossa. Daughtersissa Elisabethin ja Ilonan suhde saattaa vaikuttaa tyydyttämättömältä ja valtasuhteiltaan epätasapainoiselta, mutta se kuvataan myös hellempänä ja välittävämpänä kuin Valerien liitto sadistisen, äitikompleksien kanssa painiskelevan Stefanin kanssa. Molemmat teokset kiteyttävät jotain vampyyrigenrelle olennaista; toisin kuin hypnoosin voimalla naisuhrinsa alistavat miespuoliset verenimijät, naiset voivat saada haluamansa pelkän tahdonvoiman, valtapelin ja seksuaalisen vetovoiman avulla (kaava, joka toistuu myös myöhemmässä Tony Scottin elokuvassa Verenjano vuodelta 1983). Kiivaana feministinä tunnettu pääosanesittäjä Delphine Seyrig on varmasti nauttinut Bathoryn roolistaan Kümelin elokuvassa.

Bathoryn legendaa on käsitelty lukemattomissa kauhuelokuvissa, esim. Daughtersin kanssa samoihin aikoihin ilmestyneissä Jorge Graun Kauhujen linnassa (1972), Paul Naschyn elokuvassa La Noche de Walpurgis (1970) ja sen jatko-osassa, sekä näitä kenties tunnetummassa Hammer-tuotannossa Draculan himo (1970). Kümelin elokuva poikkeaa kuitenkin muista aikalaisistaan jättämällä avoimesti katsojan päätettäväksi onko kyseessä aito Bathory vai vain teeskentelijä.

– Danny Pearyn (Cult Movies 2: 50 More of the Classics, the Sleepers, the Weird, and the Wonderful) mukaan