EL TOPO (1970)
Chileläissyntyisen Jodorowskyn surrealistiset, postmodernit työt ovat nousseet kulttielokuvien aatelistoon. Ohjaajan itsensä tulkitsema myyrä, El Topo, on mustiin pukeutunut yksinäinen ratsastaja, joka matkustaa pienen poikansa kanssa. Meskaliinitynnyrissä uitettua Peckinpah-westerniä on mahdoton kategorisoida.
***
”Kun ihminen pystyttää paalun hiekkaan, hän luo automaattisesti aurinkokellon ja aloittaa ajanlaskun. Ajanlaskun alku on kulttuurin alku.” Näillä sanoilla alkaa El Topon käsikirjoitus. Ensimmäisessä kohtauksessa mustapukuinen cowboy-vaeltaja (ohjaaja Alejandro Jodorowsky) ja hänen seitsenvuotias poikansa Brontis (Brontis Jodorowsky) ratsastavat autiomaassa olevan paalun luokse keskipäivän hetkellä. Brontis on ”tullut mieheksi” ja joutuu hautaamaan nallekarhun ja äitinsä valokuvan. Jodorowskyn kertoman mukaan esineet eivät ole pelkkää rekvisiittaa, vaan Brontisin oikea nalle ja hänen äitinsä kuva – ilmeisesti rituaalissa on kyse myös ohjaajan jäähyväisistä ex-vaimolleen. Ajanlaskun alkupisteestä on siis tultu tiettyyn pisteeseen Jodorowskyn henkilöhistoriassa, ja jo ennen alkutekstejä. Ilman taustatietoja oleva katsoja ei voi ymmärtää kaikkea tätä. Kuitenkin elokuva tekee hyvin selväksi, että kyse on isojen kulttuurikokonaisuuksien henkilökohtaisesta haltuunotosta, oman mytologian rakentamisesta.
Osittain Glenn Ford -westernin Tappavan aseen päivä (1968) lännenkylässä kuvattu El Topo on Jodorowskyn ensimmäinen värielokuva ja toinen pitkä elokuva. Esikoisen Fando y Lis (1968) underground-tyyli ja sadomasokistiset otteet olivat nostattaneet Meksikossa valtavaa närkästystä, josta koitui myös hyötyä Jodorowskylle. Kohun antamassa nosteessa hän onnistui myymään työnsä Yhdysvaltoihin ja nousi Meksikon elokuvamaailmassa tunnetuksi nimeksi, joka sai seuraavaan projektiinsa isomman budjetin ja ammattimaisen kuvausryhmän.
Käsikirjoituksen yhteydessä julkaistussa haastattelussa Jodorowsky sanoo El Topoa harrastamansa kulttuurin kirjastoksi, ja toisaalta omaelämäkerrakseen. Neuvokkuudellaan pärjäävä, mutta aina ulkopuolinen kosmopoliittitaiteilija on monessa suhteessa kuin vaeltava revolverimies, joka käy läpi sekä äärimmäisen uhman että nöyryyden kausia. Oman tarinan kertominen ei kuitenkaan ole Jodorowskyn päämäärä, vaan vain yksi taso mytologis-uskonnollisessa synteesissä. Keskeisiä aineksia ovat Raamattu ja zen-buddhismi, mutta mitään muitakaan oppeja ei ole rajattu ulkopuolelle. Itämaiset gurut kiehtovat Jodorowskyä, joka ei kuitenkaan kaipaa mietiskelyrauhaa vaan toimintaa. Professoritason sivistys yhdistyy puolipuberteettiseen kykyyn innostua tuhoamisesta ja seksistä. Kolmas, vähälle huomiolle jäänyt voimavara on Jodorowskyn taito esittää rujoja ideoitaan hämmästyttävän sympaattisesti ja herttaisesti.
El Topon maailma on tekijänsä ylivilkkaan mielikuvituksen näköinen, mutta yllättävän yhtenäinen ja ehjä. Villin lännen illuusiota häiritsevät nykymaailman merkit loistavat poissaolollaan (paitsi finaalivaiheissa kuultava ydinräjähdyksen ääni). Runsaista symboleistaan huolimatta kuvasto on täsmällistä ja pelkistettyä. Rafael Corkidi sai Jodorowskyltä ohjeet kuvata elokuvaa kuin uutisfilmiä, ”objektiivisesti ja kliinisesti”. Jodorowskyn suunnittelemat puvut ovat mustia ja ruskeita, kontrastina taivaan, veren ja kasvien kirkkaille perusväreille. Oikeita raajarikkoja ja luonnonoikkuja näyttelijöinä käyttävässä Jodorowskyssä on ripaus friikkisirkuksen tirehtööriä, mutta poikkeavat eivät ole pelkkiä efektejä – elokuvahistoriassa yhä ainutlaatuinen sankarin rakkaus- ja seksuaalisuhde kääpiönaisen kanssa kertoo hyväksynnästä eikä hyväksikäytöstä.
Pessimismi ja toivo sulautuvat yhteen elokuvan sanomassa. Ihmisyhteisöt sortuvat aina raakuuteen ja suvaitsemattomuuteen, paitsi munkkiveljet ja rammat, joilla ei ole keinoja sortaa ketään. Yksilö voi ylittää itsensä ja saada aikaan muutoksia, mutta ponnistuksia ja urotekoja seuraa tappio, kaatuminen – ja taas uusi alku. El Topon hieno loppujakso ei niinkään symboloi kuin näyttää ihmisen muuttumisen energiaksi, joka siirtyy toisiin elämänmuotoihin. Asia on samalla kertaa ihmeellinen ja täysin luonnollinen, eivätkä nämä ominaisuudet ole vastakkaisia Jodorowskyn todellisuudessa.
– Lauri Lehtinen 8.2.2006 lähteenään Alejandro Jodorowsky: El Topo – The Book of the Film (Calder & Boyars, London 1974)