MIEHET, JOTKA ASTUIVAT TIIKERIN HÄNNÄLLE (1945)

Kurosawa ohjasi elokuvansa pohjanaan kabukinäytelmä Kanjincho, joka puolestaan on versioitu no-näytelmästä Ataka. 1100-luvun sisällissotiin sijoittuvassa tarinassa toisen osapuolen hallitsija on salakuljetettava rajan yli. Tätä varten hallitsija Yoshitsune tekeytyy kantajaksi, ja hänen saattueensa munkeiksi. USA:n miehityshallitus kielsi elokuvan esitykset, ja se pääsi teattereihin vasta 1952.

***

1100-luku oli Japanin historiassa suurten muutosten aikaa. Ylhäisaateli, joka siihen saakka oli hallinnut Japania, menetti otteensa maahan ja soturit, samurait, joita aatelit kerran johti, ottivat vallan. Johtoasemasta kilpaili kaksi suurinta samuraiklaania, Genji ja Heike, ja kun Genji lopulta voitti, saattoi klaanin johtaja Yorimoto pystyttää kansallisen hallituksen. Heike-klaanin häviöön eniten vaikuttanut kenraali oli Yoshitsune, Yorimoton nuorempi veli, mutta häntä alettiin pitää vaarallisena kilpailijana ja hänet yritettiin vangita. Yoshitsune joutui lähtemään pakoon, mukanaan kourallinen miehiään, koillisiin maakuntiin, missä hän löysi turvapaikan ystävällismielisen Fujiwara-klaanin luota.

Yorimoto järjesti rajavalvonnan koko alueelle siinä toivossa, että saisi vangituksi Yoshitsunen ja tätä Sekishokiksi nimitettyä rajavalvontaa viranomaiset pitivät voimassa feodaalisen järjestelmän loppuun eli 1800-luvun puolimaihin asti rajoittaakseen matkustusoikeutta. Japanilaiset pitävät sankarillisista uroteoista kertovista tarinoista ja tarua Yoshitsunen paosta on käytetty läpi vuosisatojen aineistona balladeissa ja draamoissa. Näistä kuuluisimpia ovat Noh-näytelmä ”Ataka” ja sen Kabuki-versio ”Kanjincho”. Ne kertovat episodin raja-aseman vartijasta Togashista, joka hyväsydämisesti väittää, ettei tunnista Yoshitsunea ja hänen seuralaistaan, kun nämä ylittävät rajan pukeutuneina kierteleviksi munkeiksi.

Kurosawan elokuva Ne, jotka astuvat tiikerin hännälle perustuu näihin kahteen klassiseen draamaan, joihin hän on lisännyt koomisia aineksia. Kurosawa itse ei erityisemmin olisi halunnut tehdä tätä elokuvaa, mutta kaikki sotilasviranomaiset tietysti olivat suunnitelman puolesta. Kurosawa olisi halunnut tehdä pukuelokuvan, mutta hevosia ei tuolloin ollut saatavissa, joten hän suostui ja kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä yössä. Elokuva valmistui elokuussa 1945, täsmälleen Japanin sotilaallisen häviön aikaan. Miehitysviranomaiset kuitenkin kielsivät ja takavarikoivat elokuvan, syynä ”feodaalisen uskollisuuden glorifiointi”, eikä sitä voitu esittää ennen kuin vasta vuonna 1952.

– Broshyyristä ”Japan History Through Cinema” (1975)

Kurosawan Ne jotka astuvat tiikerin hännälle on kuin rauhallinen itämainen asetelma, sarja akvarelleja tummien puiden seassa linnunlaulun säestyksellä. Luoksepääsemättömiä kasvoja, hitaita liikkeitä ja omituisia äännähdyksiä. Jännitys rakentuu miltei yksinomaan katseen kielellä, joka pitkien hiljaisten jaksojen aikana puhuu selkeämmin kuin verbaalinen ilmaisu. Huolimatta siitä, että näyttelijätyö on enimmäkseen staattista, pystyvät nämä japanilaiset näyttelijät luomaan tavattoman dramaattisen jännitteen.

– Virginia Graham (Spectator, 1952)

Akira Kurosawa alkoi tehdä elokuvia sodan aikana Toho-studiolla, edeten assistenttiohjaajasta ohjaajan statukselle. Japanin jo hävittyä sodan, hän alkoi kuvata elokuvaansa Miehet jotka astuivat tiikerin hännälle (1945, levitykseen 1952). Yhdysvaltain laivaston sotakuvaajana toiminut John Ford rantautui amerikkalaisten miehitysjoukkojen mukana Japaniin ja muistelee myöhemmin seuranneensa sillalta nuorta japanilaisohjaajaa, joka ohjasi elokuvaa joen partaalla. Ohjaajamestarit tapasivat vuosikymmeniä myöhemmin elokuvafestivaaleilla.

Kurosawa on käyttänyt Japanin perinteisiä teatterimuotoja useissa elokuvissaan. Miehet jotka astuivat tiikerin hännälle edustaa kabukimaista perinnettä, kun taas Seittien Linna ja Ran ammentavat no-teatterista. Kurosawa lisäsi klassiseen tarinaan koomisen hahmon, kantajan, jota näytteli tunnettu koomikko Enoken. Elokuvan musiikkina on niin klassista no-musiikkia, kabuki-musiikkia kuin länsimaista orkesterimusiikkiakin.

– Eija Niskanen, ”Akira Kurosawa ja Japanin perinteinen teatteri”, teoksessa Seitsemäs taide (2017), toim. Hannu Salmi.

Yhteistyössä: