SILMÄT ILMAN KASVOJA (1959)

Les yeux sans visage/De bestialiska
Ohjaaja
Georges Franju
Henkilöt
Pierre Brasseur, Alida Valli, Juliette Mayniel
Maa
Ranska
Kesto
90 min
Teemat
Lisätieto
pohjautuu Jean Redonin romaaniin
Ikäraja

Hullu tohtori kidnappaa nuoria naisia Pariisin kaduilta ja siirtää heidän kasvonsa auto-onnettomuudessa vammautuneelle tyttärelleen. Muun muassa John Carpenteria, John Woota ja Pedro Almodóvaria innoittanut kauhuklassikko joutui useissa maissa (kuten Suomessa) sensuurin hampaisiin ja se nähdään nyt meillä ensi kertaa valkokankaalla leikkaamattomana.

***

Varomattoman ajon seurauksena loistava plastiikkakirurgi Genessier on vastuussa tyttärensä kasvojen turmeltumisesta. Hän päättää hankkia tyttärelle uudet kasvot ja lähettää apulaisensa Louisen houkuttelemaan Christianea muistuttavia tyttöjä Pariisin kaduilta kotiinsa, missä hän ihonsiirtoleikkauksilla yrittää saada tyttärensä kasvot ennalleen.

”Kun tein tätä elokuvaa”, kertoo Franju, ”minulle sanottiin: ’Ei mitään pyhäinhäväistyksiä Espanjan markkinoiden takia, ei alastomuutta Italian markkinoiden takia, ei verta Ranskan markkinoiden takia eikä eläinrääkkäystä Englannin markkinoiden takia’. Ja minun oli määrä tehdä kauhuelokuva!”

Tähän nähden Franju on onnistunut liiankin hyvin. Ranskalaiset ovat aina ihailleet englantilaisten vetoa kauhukertomuksiin ja kuvitelleet että Mary Shelleyn, Bram Stokerin, Jack the Ripperin ja Terence Fisherin maassa osattaisiin arvostaa taiteellisesti tehtyä kauhuelokuvaa. Mutta kun Les Yeux sans visage esitettiin Edinburghin festivaaleilla, seitsemän ihmistä pyörtyi ja yleisö ja lehdistö olivat raivoissaan. Asiaa ei parantanut Franjun toteamus, että nyt hän ymmärtää miksi skotit pitävät hameita.

Kauhu on lajityyppinä osa modernia mytologiaa kuten western tai dekkari. On ironista, että mytologiamme on lähtöisin joko uskonnosta tai kioskiviihteestä. Hullu tiedemies, kuten myös pyssysankari, on kioskiviihteen tarustoa. Pätevä analyysi yhteiskuntamme paineista ja jännitteistä voitaisiin ja epäilemättä tullaankin kirjoittamaan näiden nykyisten arkkityyppien yhtä hyvin kuin korkeakulttuurin taideteosten pohjalta. Franju ei vähimmissäkään määrin pyri häivyttämään tarinan kioskiviihteellisiä shokkeja tai edes hienostamaan niitä. Runollisella kuten uskonnollisellakin myytillä on kaikki oikeus ilmetä veren roiskeen ja ukkosen jyrinän myötä, karkeiden tehojen karkeana toteutuksena; hienous piilee siinä, miten näistä primitiivisistä juurista viljellään esiin hienosyisempiä tunteen lajeja.

Sen saa aikaan tyyli, joka kyllästää ja lataa merkityksillä nämä tarinan kliseemäiset puolet. Elokuvan alkujaksossa auton valot valaisevat tienvarren puut siten että ne näyttävät aavemaiselta tanssilta, jota korostaa Maurice Jarren valssi, yhtä liukas kuin musta jää. Olemme keskellä fantasiamaailmaa, joka on vain arkipäiväisen maailman tumma kääntöpuoli. Kamerasta tulee mediumi spiritualistisessa mielessä – tämä maailma puhuu meille haudan takaa, sen uskomuksemme haudan, että arki ei ole aavemaista.

Kuolleeksi luultu Christiane elää lumenvalkoisena asunnossa, kuin sielu kiirastulessa, satiinin ja muotilehtien keskellä, transistoriradion kanssa, mustien paneelien peittäessä kaikki peilit. Elävältä nyljettynä helmimäisen naamionsa alla hän mutisee liikkumattomien huultensa lävitse puhelimeen sulhasensa nimeä ja tämä kuulee hänen puheensa kuin kaksinkertaisen matkan päästä satiinisesta haudasta. Marienbad oli sielun ylellinen keskitysleiri. Christianen salaisella asunnolla on sama kaikupohja ja Resnaisin elokuvan henkilöiden tavoin hän melkein palaa elävien maailmaan.

– Raymond Durgnat (teoksesta Franju, Movie Paperbacks, 1967)

 

Tarvitaan paljon uskallusta tällaisen elokuvan tekemiseksi, tarvitaan Pierre Brasseurin miltei hirviömäinen rauhallisuus ja Edith Scobin keveys, jotta siitä tulisi siedettävä. Kauhuelokuvalla on omat aateluusmerkkinsä eikä Franju ole unohtanut sitä tärkeää sääntöä, että epätodellista on käsiteltävä mahdollisimman realistisesti. Hirveää Franjun elokuvassa on se, että siihen uskoo.

Tämän elokuvan esi-isät asuivat Saksassa, suurenmoisen Nosferatun aikakauden Saksassa. Siitä on kauan, kun olemme kokeneet tämän synkän runouden, tämän hypnoosin, jonka vain makaaberi, elokuvan kummituslinnat ja hirviöt voivat saada aikaan.

– Jean Cocteau

Koonnut ST. Sensuuritiedot: JS 2008