ELÄÄ ELÄMÄÄNSÄ (1962)

Jean-Luc Godardin alkupään elokuviin kiteytyivät Ranskan uuden aallon useimmat teesit. Vivre sa vie -elokuvaa Godard toteutti hetki hetkeltä, käsikirjoitusta kuvausten edetessä kirjoittaen. Kahteentoista episodiin jaettu tarina kertoo naisesta, joka vajoaa prostituution maailmaan. Elokuva ammentaa voimansa Anna Karinan kasvoista ja läsnäolosta.

***

Jean-Luc Godardin tekniikan kaikki olennaiset piirteet ovat läsnä alkutekstijaksossa ja ensimmäisessä episodissa. Tekstien taustana nähdään Nanan vasemmanpuoleinen profiili niin tummana, että se on miltei siluetti. Alkutekstien jatkuessa hänet näytetään suoraan edestä päin ja sitten oikealta puolelta, kasvojen ollessa edelleen syvässä varjossa. Sattumoisin hän saattaa siristää silmiään ja siirtää kevyesti päätään (ikään kuin olisi epämukavaa pitää sitä jatkuvasti yhdessä asennossa) tai kostuttaa huuliaan. Nana poseeraa. Hänet nähdään.

Saamme ensimmäiset otsikot: ”Episodi I: Nana ja Paul. Nana haluaa luopua.” Kuva tulee mukaan, mutta painopiste on edelleen siinä, mitä kuullaan. Varsinainen elokuva alkaa keskellä Nanan ja erään miehen keskustelua; he ovat kahvilan tiskin ääressä selin kameraan; keskustelun lisäksi kuulemme baarimiehen ja muiden asiakkaiden ääniä. Heidän puhuessaan, yhä selin kameraan, saamme tietää, että mies (Paul) on Nanan aviomies, että heillä on lapsi ja että Nana on juuri jättänyt molemmat yrittääkseen tulla näyttelijättäreksi. Tässä lyhyessä kohtauksessa (ei tule selväksi kumman aloitteesta se on tapahtunut) Paul on jäykkä ja vihamielinen mutta haluaa kuitenkin Nanan tulevan takaisin. Mies ahdistaa, inhottaa ja tekee Nanan epätoivoiseksi. Keskustelu on väsyttävää ja katkeraa. ”Mitä enemmän puhut”, Nana sanoo Paulille, ”sitä vähemmän se merkitsee”. Koko avausjakson ajan Godard järjestelmällisesti hylkii katsojaa. Osapuolten kasvoja ei näytetä eikä keskustelijoita leikata ristiin. Katsojan ei anneta nähdä, sitoutua mukaan. Hänen annetaan vain kuulla.

Vasta kun Nana ja Paul lopettavat hyödyttömän keskustelunsa ja siirtyvät pingpong-pelin ääreen, näemme heidät. Ja silloinkin on tärkeintä se, mitä kuullaan. Kun he jatkavat jutteluaan, näemme heidät edelleenkin pääasiassa takaapäin. Paul ei ole enää valitteleva ja sapekas. Hän kertoo Nanalle hullunkurisesta aineesta, jonka hänen isänsä, opettaja, sai eräältä oppilaaltaan, aiheena kana: ”Kanalla on ulkopuoli ja sisäpuoli”, kirjoitti pieni tyttö, ”Kun ulkopuoli poistetaan jää sisäpuoli. Kun sisäpuoli poistetaan, jää sielu.” Näihin sanoihin jakso päättyy.

Tarina kanasta on ensimmäinen elokuvan monista ”teksteistä”, joiden kautta Godard haluaa välittää sanomansa. Sillä tarina kanasta on tietysti tarina Nanasta (ranskan sana ”poule”, kana, merkitsee myös huoraa). Elokuvassa olemme Nanan riisumisen ja kuorimisen todistajia. Elokuvan alussa Nana on karistanut yltään ulkopuolen, vanhan minuutensa. Muutamien episodien päästä hänen uusi minuutensa on prostituoidun. Mutta Godardia ei kiinnosta prostituution psykologia eikä sosiologia. Hänelle prostituutio merkitsee kaikkein rajuinta metaforaa elämän eri ainesosien hajoamisesta. Se on koekenttä, tulikoe tutkimukselle siitä, mikä elämässä on olennaista ja mikä vain pintavaahtoa.

Älyllisesti vaativin kaikista elokuvan teksteistä on episodissa XI Nanan ja filosofin (jota esittää filosofi Brice Parain) keskustelu kahvilassa. He keskustelevat kielten luonteesta. Nana kysyy, miksi ihminen ei voi elää ilman sanoja; Parain selittää, että näin on siksi, koska puhuminen on samaa kuin ajatteleminen ja ajatteleminen samaa kuin puhuminen, eikä elämää ole ilman ajatusta. Kysymys ei ole puhumisesta tai puhumattomuudesta, vaan puhumisesta hyvin. Hyvin puhuminen vaatii askeettista kuria, eristäytymistä. Ensin on ymmärrettävä, että totuuteen ei ole mitään suoraa tietä. Erehdyksiäkin tarvitaan.

Keskustelun alkupuolella Parain kertoo tarinan Porthoksesta, toiminnan miehestä, jonka tappoi hänen ensimmäinen ajatuksensa: juostessaan pakoon räjähtävää dynamiittilatausta Porthos äkkiä alkoi ihmetellä, kuinka ihminen saattoi kävellä, panna jalan toisen eteen. Hän pysähtyi, dynamiitti räjähti ja hän sai surmansa. Eräässä mielessä tämäkin tarina kertoo Nanasta. Se, kuten seuraavassa ja viimeisessä episodissa kerrottava Poe-tarina, valmistelevat Nanan kuolemaa.

Tämä Godardin essee vapaudesta ja vastuusta on saanut mottonsa Montaignelta: ”Lainaa itsesi toisille; anna itsesi itsellesi.” Prostituoidun elämä on tietenkin radikaalein vertauskuva itsensä lainaamisesta toisille. Mutta jos kysymme, miten Godard on näyttänyt asian toisen puolen, sen, että Nana säilyttää itsensä itsellään, vastaus on: hän ei ole näyttänyt sitä. Hän on pikemminkin kehitellyt ajatusta. Emme tiedä Nanan motiiveja, paitsi etäältä, päättelemällä. Elokuva karttaa kaikkea psykologiaa: tunnetiloista, sisäisestä tuskasta ei ole mitään käsinkosketeltavaa.

Godard kertoo, että Nana tuntee olevansa vapaa. Mutta tällä vapaudella ei ole psykologista sisältöä. Vapaus ei ole sisäinen asia, jotakin psykologista – vaan enemmän kuin fyysistä armoa. Vain olemalla jotakin, ihminen on joku. I episodissa Nana sanoo Paulille: ”Haluan kuolla.” II episodissa näemme hänen yrittävän epätoivoisesti lainata rahaa, yrittävän huonolla onnella hiipiä ohi portinvartijan ja päästä asuntoonsa. III episodissa näemme hänen itkevän katsoessaan Dreyerin Jeanne d’Arcia. IV episodissa hän jälleen itkee, tällä kertaa poliisiasemalla kertoessaan 1000 frangin varastamisen nöyryyttävästä kokemuksesta. ”Haluaisin olla joku muu”, hän sanoo. Mutta V episodissa (”Kadulla. Ensimmäinen asiakas”) hänestä on tullut se, mikä hän on. Hän on astunut tielle, joka johtaa hänen vahvistumiseensa ja kuolemaansa. Vasta prostituoituna tapaamme Nanan, joka voi vahvistua. Tätä merkitsee Nanan puhe ystävättärelleen, toiselle prostituoidulle Yvettelle VI episodissa, kun julistaa tyynesti: ”Olen vastuussa. Käännän päätäni ja olen vastuussa. Nostan käteni ja olen vastuussa.”

Vapaus merkitsee vastuuta. Ihminen on vapaa ja siksi vastuussa oivaltaessaan, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Niinpä puhe Yvettelle päättyy sanoihin: ”Lautanen on lautanen. Ihminen on ihminen. Elämä on… elämä.”

– Susan Sontag teoksessa Against Interpretation (1966), julkaistu myös Toby Mussmanin toimittamassa Godard-antologiassa (1968) ST (tekijätietoa päivitti AA 14.3.2000)