RAKKAUS ILTAPÄIVÄLLÄ (1972)

Rohmerin moraalitarinoita käsittelevän elokuvasarjan viimeinen osa kertoo toimistotyöntekijä Frédéricistä, jonka vaimo odottaa pariskunnan toista lasta. Iltapäivisin Frédéric unelmoi muista naisista, mutta ilman taka-ajatuksia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän tapaa valloittavan Chloén. Keveydellä ja melankolisuudella kuvattu tutkielma rakkauden häilyvyydestä ja monimuotoisuudesta.

***

Eric Rohmerin viimeisen moraalisen tarinan päähenkilö on edeltäjiensä lailla mies, joka viehättyy kohtaamastaan naisesta, mutta pysyy uskollisena sille, johon on sitoutunut. Frédéric on menestyvä, onnellisessa avioliitossa elävä mies, joka iltapäivisin antautuu haaveilemaan naisista. Avioliiton solmittuaan hän kokee kaikki naiset kauniiksi ja kiitävän hetken ajaksi Rohmer juoksuttaa edellisten moraalitarinoidensa sankarittaret Frédéricin eteen. Tämä on johdanto seikkailulle, jonka tarjoaa Chloé, Frédéricin muutaman vuoden takainen tuttavuus, villi, mielikuvituksekas, aggressiivinen, häiritsevä tyttö, joka joksikin aikaa täyttää Frédéricin iltapäivät.

Chloé on Frédéricin vaimon täydellinen vastakohta. Ennen kaikkea hän on vapaa ja juuri tämä vapaus niin hyvässä kuin pahassakin viime kädessä pelästyttää miehen samalla kun tosiasia, että Chloé on valinnut hänet eikö hän naista epäilemättä on haavoittanut hänen maskuliinista turhamaisuuttaan. Hetkellä, jolloin hän on antamaisillaan periksi, hän kuitenkin juoksee vaimonsa luo: kotoinen iltapäivärakkaus sisältää vähemmän tuntemattomia tekijöitä kuin salakähmäinen suhde erilaisen tytön kanssa. Leikki valinnan ja vapaan tahdon illuusioilla päättyy jälleen kerran ehdottoman sitoutumisen voittoon.

Rohmerin elokuvista voidaan vallan hyvin puhua juonen, henkilöiden ja teemojen tasolla – siis kertovana taiteena ikään kuin Rohmer olisi romaanikirjailija. Kuitenkin Rohmerin elokuvat ovat yhtä rikkaita kuviltaan kuin kertovalta rakenteeltaan. ”Olen halunnut kuvata elokuvassa sitä, mikä näytti sille kaikkein vieraimmalta”, on Rohmer sanonut. Tässä suhteessa hän yllättäen liikkuu samalla maaperällä kuin sellaiset modernin elokuvan tekijät ja teoreetikot kuten Straub, Fassbinder, Rossellini ja tietysti Godard, jotka ovat yrittäneet laajentaa sallitun elokuvakielen rajoja. Kiehtovinta Rohmerin elokuvissa ei ole niiden paljon puhuttu ”kirjallinen” luonne, vaan hänen melkoisen menestyksellinen tapansa luoda elokuvallista ilmaisua huomattavan epäelokuvallisista aiheista. Muuan syy, miksi Rohmer on nimennyt tarinansa ”moraalisiksi” piilee siinä, että niistä lähes tyystin puuttuu fyysinen toiminta: kaikki tapahtuu kertoja-päähenkilön mielessä.

Ihailemiensa maalareiden – Rembrandtin, Turnerin, Cézannen – lailla Rohmer osaa keskittyä henkilöön, valon laatuun – miljööseen, vuodenaikaan, väreihin – ja tapaan, jolla katsoja hahmottaa henkilön valon ja äänen kautta. Rohmerin elokuvien vitaalisuus nousee hänen ihmisistään, niiden ironia näkemyksestä, joka on aina terävä, mutta myös moniselitteinen. Rohmer kieltäytyy samaistumasta miespäähenkilöihinsä, päinvastoin: ”elokuvieni miehiä ei ole tarkoitettu erityisen sympaattisiksi henkilöhahmoiksi”. Hän kieltäytyy myös tarinoidensa johtopäätöksistä: ”Kun katsoja löytää jonkin selityksen, ja niitähän löytyy aina, ensimmäisen selityksen takana on aina toinen. En oikeastaan koskaan onnistu päättämään tarinoitani, koska loppu tarjoaa aina lukuisia uusia kimmokkeita. Kuin kaiku. ”Elokuvat itsekin ovat vuorostaan kaikuja jostakin aineellisesta ja konkreettisesta, mikä on edeltänyt niitä. Rohmerin elokuvien arvo on juuri tässä tasapainossa tekojen ja ajatusten, ihmisten ja heidän ympäristönsä, elokuvan materiaalien ja Rohmerin niihin kohdistuvien ajatusten ja tunteiden välillä.

– Marcel Martinin (Ecran 9, Novembre 1972) ja James Monacon (The New Wave, 1976) mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 16.5.2000