ILOTALO (1960)

Bologninin elokuvat piirtävät vihlovan kokonaiskuvan luokkaerojen maailmasta, jossa ihmiset kykenevät kommunikoimaan ainoastaan prostituution eri muotojen välityksellä. Mario Pratesin alkuperäisromaanin nimi ”La viaccia” viittaa sukutilaan, mutta filmatisoinnin suomenkielinen nimi Ilotalo on oireellisempi. Claudia Cardinale ja Jean-Paul Belmondo antavat uuden aallon kasvot vanhalle tarinalle rahasta ja kiintymyksenkaipuusta.

***

”Pasolini-vaiheensa” jälkeen Bolognini turvautui italialaisen kirjallisuuden muihin merkkiteoksiin, Mario Pratesin ”L’Ereditàan” (Ilotalo, 1960) ja Italo Svevon kuuluun romaaniin ”Senilità” (Intohimo, 1961). Ilotalossa Bolognini toteutti ensimmäisen historiallisen aiheensa, 1890-luvulle sijoittuvan tarinan maalaisperheestä, joka tuhoutuu kaupungin ja maaseudun, patriarkaalisen elämänmuodon ja nousevien luokkien uusien katsomusten yhteentörmäyksessä. Pratesin romaani tarjosi Bologninille tilaisuuden siirtyä Roomasta toiseen miljööseen, Toscanaan ja Firenzeen, ja kehittää omaa kalligrafista tyyliään. Juuri tämän elokuvan perusteella kriitikko Pietro Bainchi luonnehtii Bologninia ”italialaisista ohjaajista proustilaisimmaksi”, mikä viittaa Bologninin taitoon rekonstruoida elokuvallisesti ”kadonnutta aikaa”.

La viaccia (joka ei tarkoita ”ilotaloa” vaan ”sukutaloa”) onkin kiehtovimmillaan juuri viime vuosisadan lopun miljöön ja atmosfäärin rekonstruktiossaan. Etenkin interiööreissä on vakuuttavaa yksityiskohtaisuutta, joka välittyy pehmeän tunnelmallisin ja elävin valöörein, samanaikaisen maalaustaiteen hengessä – bordellimiljöön sisustus onkin saanut innoituksensa Telemaco Signorinin kuuluisasta taulusta. Sama ajankuvan uskollisuus ja yksityiskohtien osuvuus on tunnusomaista myös henkilökuville, heidän puvuilleen ja käytökselleen. Bologninin bordellikuvauksen yksityiskohtien rikkaudessa saattaa olla hiukan dekadenssin tuoksua, mutta raffinoidussa voimassaan se ei ole koskaan mautonta. Sosiaalinen tausta ilmoittaa itsestään viitteinä ajan vallankumousliikkeisiin: tässä suhteessa elokuva on epämääräinen, mutta toisaalta nämä ilmiöt tullakseen kunnolla käsitellyiksi olisivat vaatineet kokonaan oman elokuvansa.

Miljööseen istuvat erinomaisesti elokuvan henkilöt ja toiminta, joka kertoo maalaisnuorukaisen kokemuksista Firenzessä, hänen päämäärättömästä heilahtelustaan kotitalon ja kaupungin houkutusten välillä, sekä hänen kohtalokkaaksi kääntyvästä rakkaudestaan kovapintaiseen prostituoituun. Bolognini on käsittänyt Jean-Paul Belmondon mahdollisuudet ja käyttää täysin mitoin hyväkseen tämän lahjakkuutta ja persoonallisuutta. Claudia Cardinale on aistillisen rehevä ilotyttö, joka onnistuu kehittämään puoleensavetävän ja kiehtovan yhdistelmän viattomuutta ja syntisyyttä.

– Mira Liehmin (Passion and Defiance, 1984) & Henry Gröndahlin (1962) mukaan