PELIN SÄÄNNÖT (1939)

La règle du jeu/Spelets regler
Ohjaaja
Jean Renoir
Henkilöt
Marcel Dalio, Nora Gregor, Roland Toutain, Jean Renoir
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
106 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Kahden kerroksen väkeä ja savuavia aseita! Menestyssarja Downton Abbeyn majesteettiset 1930-luvun kartanomiljööseen sijoittuvat ja loistavilla näyttelijäkaarteilla katetut kantaisät piirtävät kuvan Euroopasta katoavasta aristokratiasta ja luokkajaosta hetkiä ennen toista maailmansotaa. Robert Altmanin palkittu joutsenlaulu Gosford Park (2001) oli hatunosto Jean Renoirin ranskalaisklassikolle ja agathachristiemäiselle murhamysteerille Pelin Säännöt (La règle du jeu, 1939).

***

Pelin sääntöjä alettiin tehdä lupaavissa tuotanto-olosuhteissa: Renoir oli muutamien ystäviensä kanssa muodostanut oman yhtiön, joka sijoitti huomattavan summan, kaksi ja puoli miljoonaa frangia Renoirin uuteen filmiin.  Muut tuottajat olivat epäluuloisia uudelle yritykselle. Epävarmuus vallitsi puolin ja toisin, mutta Renoir vetäytyi rauhassa Carl Kochin ja Andre Zwobodan kanssa isänsä Auguste Renoirin vanhaan kotiin Marlotteen kirjoittamaan skenaariota. Ensimmäinen synopsis oli vapaa muunnelma Alfred de Musset’n Mariannen oikuista, ja teemaksi nousi ohjaajan jo Suuressa illusiossa esittämä ajatus siitä, että jokaisella on omat syynsä; maailmassa ei ole täydellisen pahaa tai hyvää ihmistä; kukaan ei ole aivan oikeassa tai väärässä.

Näyttelijöiden valinta alkoi mutkistaa asioita sen jälkeen, kun Renoir oli tavannut teatterissa tuntemattoman itävaltalaissyntyisen näyttelijättären Nora Gregorin ja päättänyt antaa hänelle elokuvan tärkeimmän naisosan, Christinen roolin. Suuresta illusiosta hyvin muistettu Dalio sai viime hetkessä markiisi de la Chesnayen osan ja Renoir päätti itse näytellä keskeisen Octaven, koska hänen veljensä Pierre Renoir vetäytyi pois. Ulkokohtauksia alettiin kuvata 15.2.1939, ja sisäkohtausten viimeistely suoritettiin Ranskan hallituksen määräämän liikekannellepanon levottomassa ilmapiirissä. 42 000 metriä filmiä jäi Marguerite Renoirin leikattavaksi ohjaajan yksityiskohtaisten ohjeiden perusteella. Renoir tuntui ”äkkiä väsyneeltä ja hieman pettyneeltä” ja Pelin säännöt jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen ennen lähtöä Yhdysvaltoihin.

Tuottajat näkivät elokuvan heinäkuun alussa 113 minuutin pituisena versiona. Tästä alkavatkin elokuvan kohtalokkaat vaiheet kehittyä. Teosta pidettiin liian pitkänä ja lähestyvän maailmansodan seurauksena yleisön huipussaan oleva kansallistunto vastusti ”ulkomaalaisten” ja ”juutalaissyntyisten” (Dalio) mukanaoloa. Monien väkivaltaisuuksien jälkeen oli elokuvasta kaksi versiota, 86 ja 90 minuutin pituiset, joista vuokraajat saivat valita. Suurin osa Octaven kohtauksista oli poissa ja pelkät jälleennäkemisen toiveetkin näyttivät menneiltä 1942, jolloin täydellisen version negatiivi tuhoutui pommituksessa.

Ranskassa perustettiin 1956 La Société des Grands Films Classiques, ja kaksi perustajaa, Jean Gaborit ja Jacques Maréchal, ottivat tehtäväkseen Pelin sääntöjen entistämisen. Työ sujui yli odotusten, sillä eri versioista ja kätköpaikoista saatiin Renoirin auttamana ja alkuperäisten suunnitelmien avulla kokoon versio, josta puuttui ainoastaan yksi kohtaus, lyhyt keskustelu Octaven ja André Jurieun välillä ennen metsästysjaksoa.

”Puhuaksemme historiallisesti Pelin säännöt oli sekä tyyliltään että teemaltaan absoluuttisesti oman hetkensä elokuva”, on Georges Sadoul sanonut elokuvasta, jonka joukko ranskalaisia kriitikoita äänesti muutamia vuosia sitten ”suurimmaksi ranskalaiseksi elokuvaksi” ja joka myös Sight and Soundin äänestyksessä saavutti saman arvoaseman. Mikä sitten on se hetki? Luokkarajojen kaatuminen alkaa olla käytäntöä ja ”tyylin” omistaminen yhä harvinaisempaa. Pelin sääntöjen noudattaminen ei ole enää itsestäänselvyys ja itse peli alkaa muutamien osanottajien mielestä saada väkivaltaisia sävyjä: ollaan tilanteessa, jossa pelin asetusten toteuttaminen tarvitsee selityksiä. Renoir operoi aineistolla, joka on kadonnut tai ainakin katoamassa, mutta erehdymme pahoin, jos epäilemme hänen sentimentalisoivan havaintojaan. Pelin säännöt on Elenan lähisukulainen esim. siinä, että se on niitä elokuvia, joissa Renoir on kaikkein vähiten romantisoinut aihettaan tai varustanut sitä hyvittävillä selityksillä.

Pelin säännöt on vuosien mittaan vakiintunut Renoirin kunnioitetuimmaksi työksi ja modernin elokuvan virranjakajaksi (joka – kiintoisaa kyllä – on täynnään syvältä nähtyjä yhteyksiä olennaisimpaan klassiseen ranskalaiseen kirjallisuuteen ja teatteriin). Teos kartoittaa yläluokkaisen metsästysseurueen yhdessäoloa vanhassa linnassa ja kasvaa maailmansodan aaton Ranskan luokkatilanteen kliinisen tarkaksi erittelyksi. Todellista juonta ei ole eikä myöskään perinteisen psykologian rajoja kunnioiteta. Rakenne aukeaa useisiin suuntiin eikä kukaan henkilöistä ole olemassa kokonaisuudesta irrallaan, katsoja tietää koko ajan seuraavansa luokkatilanteen ehdollistamaa elämistä.

Kaikki Pelin sääntöjen henkilöt häilyvät vilpittömyyden ja vilpillisyyden välimailla: juuri tässä kaksinaisuudessa erehtyvyydessä ja sen traagisissa seurauksissa on heidän inhimillisyytensä. Avioliitto, aviorikokset. Törkeydet, hienotunteisuus. Burleski farssi, tragedia. Vihamielisyys ja kostonhimo, todellinen ystävyys. Näitä kaksinaisuuksia Pelin säännöt on täynnä, eivätkä ne välity kaavamaisesti asenne vuorollaan, vaan riehakas farssi muuttuu sekunnin murto-osassa syväksi murhenäytelmäksi, tai ehkä näinkin: kuvan etualalla kehittyy riehakas farssitilanne, taustalla jotain täysin muuta – on tuskin olemassa elokuvaa, jossa kytkennät yleisen ja yksityisen, luokkaa edustavan tyypin ja yksilöllisen luonteen välillä olisivat varmempia ja hurjempia näkemyksellisiä kuin tässä. Tässä suhteessa pitkän juhlajakson rikkaus, kirkkaus ja monitasoisuus on ainutlaatuinen. Kokoavia jännitteitä on samantapaisten, osittain lomittaisten juonteiden kehittyminen herrasväen ja palveluskunnan puolella. Tärkeä on myös marginaalihahmojen, oman luokkansa laidoille luisuvien satelliittien rooli – vähäisin heistä ei ole Renoirin itsensä tulkitsema Octave, ihmissuhteiden järjestelijä ja juuri sen vuoksi paljosta paitsi jäävä epäonnistunut taiteilija, jonka ei anneta hetkeksikään unohtaa rahattomuuttaan. Luokkayhteiskunnassa pelin sääntö merkitsee valhetta: vilpitöntä peliä yrittänyt lentäjä Jurieu ammutaan kuin jänis (tapahtuma palautuu teoksen kuuluisaan metsästysjaksoon) – tyypillisesti ei vain erehdyksen, vaan kaksinkertaisen erehdyksen kautta. ”Kukaan ei voi tehdä hyvää elokuvaa ilman vahvaa henkilökohtaista filosofiaa. Aikamme jalosukuisia ovat työläiset ja talonpojat. Siinä koko uskoni. En tiedä muuta.” (Renoir)

– Peter von Bagh (otteita Projektion artikkelista vuodelta 1963 sekä Elokuvan historiasta). Filmografiset tiedot ja versioiden vertailut päivitetty 1999 / AA