SAARISTON LAPSET JA HYLJE (1964)

Saariston lapset -kirjassaan Lindgren tallensi perinteistä ja harvinaisemmaksi käyvää saaristolaiselämää. Lindgren-filmatisoinneistaan tunnetun Olle Hellbomin ohjaama elokuva kertoo Saltkråkanin kesästä ja Pampula-tytöstä, joka on ikionnellinen saadessaan kalastaja Vestermanilta hylkeenpoikasen. Lapset joutuvat kuitenkin piilottamaan hylkeen, kun Vestermanille selviää hylkeen kauppahinta.

***

Vuoden 1964 ruotsalainen lastenelokuva on sitä lajia, joka täysin vahvistaa tavallisimmat kuvitelmamme lapsista, eläimistä ja ruotsalaisesta saaristolaiskesästä. Lapset juoksevat laitureilla, eläimet toimivat luontonsa (ja hoitajan tarkoitusten) mukaan, aallot liplattavat vastavalossa ja saaren luonto kallioineen ja onkaloineen on juuri niin ihanan vihreä ja karhea kuin unelmissamme. Neito kohtaa nuorukaisen, perämoottori ei aina tahdo käynnistyä, toisinaan elämä on hauskaa, toisinaan lohduttoman synkkää.

Naurusta päätellen tämän elokuvan hauskuus on siinä, että kaadutaan veteen vaatteet päällä, mikä tapahtuu neljä kertaa. Jännitys on siinä, että kiistellään omistusoikeudesta kosteasilmäiseen hylkeenpoikaseen Mosekseen, joka on tarttunut kalastajan pyydykseen ja joka läpi elokuvan päästelee mitä mielikuvituksellisimpia ääniä. Kauheaa on se, kun uskollisen bernhardilaiskoiran epäillään repineen kuoliaaksi kaniinin ja näykkäisseen lammasta takajalkaan. Koira pelastuu kuolemasta viime hetkellä ja oikea rikollinen paljastuu ja joutuu koko kylänväen takaa-ajamaksi.

Tämän kesäseikkailun pääosissa on kolme lasta ja eläintila: Tjorven eli “Pampula”, jolla Lindgrenin kuvauksen mukaan on “harvinaisen puhtaat ja kauniit lapsenkasvot, leveät ja hyväntuuliset, sekä viisaas tutkiva silmäpari”; tunteellinen pikkumies Pelle, joka rakastaa kaikkia eläimiä, ja harvahampainen sadunkertoja Stina. Tämä kolmikko puuhailee kaiket päivät ja puolet öistä eläinten parissa, joita he taputtelevat, halaavat, suukottelevat, ruokkivat, hoivaavat ja joista he ylpeilevät ja luovat fantasioita. Vanhemmat ja sisarukset ovat lähinnä sivuhenkilöitä, lohduttajia silloin kun eläinten parissa tulee vaikeuksia.

On ehkä luonnollista, että nämä saariston asukkaat ovat saaneet osakseen sekä ruotsalaisten lasten että aikuisten suuren suosion, sillä tarkasteltavana on itse asiassa omistusoikeuden ongelma, joka on naamioitu lapsia ja eläimiä yhdistävän ristiriidattoman ja oikeutetun rakkauden kaapuun. Ne menetykset, joilla toimintaa dramatisoidaan, korjataan tehokkaasti. Kaikki saavat omansa eikä kukaan jää ilman, kalastaja saa rahallisen korvauksen. Kuten tavallista ongelma ratkaistaan maksamalla. Pelissä on lasten oikeutettu tarve kokea hellyyttä pehmeisiin ja pörröisiin eläimiin, mutta asia latistetaan kysymykseksi omistamisesta ja ei-omistamisesta.

– Anna-Lena Wibom (Chaplin 52, Januari 1965)