LAUANTAI-ILLASTA SUNNUNTAIAAMUUN (1960)

Tšekkiläissyntyisen Karel Reiszin elokuva on yksi keskeisimpiä englantilaisen ”vihaiset nuoret miehet” -aallon elokuvia. Albert Finneyn maailmanmaineeseen nostaneessa yhden viikonlopun kuvauksessa 22-vuotias tehdastyöläinen juo, tappelee ja tapailee kahta naista samaan aikaan.

***

Karel Reiszin ja Alan Sillitoen elokuva liikkuu englantilaisessa asfalttiviidakossa, työväestön elinympäristössä, joka 1960-luvun alkupuolella oli monien kiinnostavien englantilaisten elokuvien realistisesti ja kriittisesti kartoitettuna miljöönä. Suuntauksen – joka vähitellen katosi amerikkalaisen pääoman vaikutuksen alkaessa tuntua Englannin elokuvamarkkinoilla – tausta on vahvassa brittiläisessä dokumentaariperinteessä, joka 1950-luvulla juuri Reiszin ja mm. Lindsay Anderssonin ansiosta kukki vahvana.

Reiszin ja Sillitoen päähenkilö Arthur Seaton, Albert Finneyn vahvasti elämänmakuisena ja läsnäolevana tulkintana, elää päivästä päivään, kokee työnsä epämielekkääksi, hänen ainoat odotuksensa kohdistuvat lauantai-iltaan ja sunnuntaihin. ”Minä haluan pitää hauskaa – kaikki muu on propagandaa”, kuuluu Arthurin elämänfilosofia elokuvan alussa. Ainoa paikka jossa työväki näyttää järjestäytyvän on pub. Ihmiset ovat yksinäisiä taistelijoita, itsensä ja muiden ihmisten etsijöitä. Heidän ainoa mahdollisuutensa näyttää olevan tehdä työtä ja odottaa parempaa.

Arthurin esittämän vaistonvaraisen arkipäivän filosofiaan sisältyy kuitenkin muutoksen mahdollisuus: hänessä tapahtuu kehitystä, hän alkaa kypsyä, löytää itseään, tuntea vastuuta. Monissa kohtauksissa Arthur nähdään korkealla paikalla, josta hänellä on näköala kaupunkiin. Nämä tuntuvat viittaavan siihen, että Arthurilla on kaikki mahdollisuudet ulottuvillaan ja samalla kuitenkin niin kaukana. Loppukohtauksessa hän katselee mahdollisen tulevan elämänkumppaninsa kanssa pieneltä kukkulalta läheisiä taloja ja huomaa, miten kaikki on muuttunut. Kohta hänen lapsuuden ja nuoruuden leikkipaikoillaan ei kasva ruohonkorttakaan. Hän näkee nuoruutensa menneen ja heittelee kiviä kohti taloja sanoen, ettei hän ole vielä heittänyt viimeistä kiveään.

Elokuvan lopetus jättää kytemään sekä luottamuksen että epäilyn siemenen. Satoja kertoja elokuvan historiassa nuori pari on lopussa poistunut kuvasta suhtautuen luottavaisesti elämäänsä, optimistisesti edessään olevaan määräämättömään maailmaan. Näiden nuorten kohdalla tuo maailma on kuitenkin pitkälle ennalta määrätty. Olemme nähneet, että kuvatussa ympäristössä heidän toimeentulonsa tulee olemaan niukkaa, ihmisen ja työn, miehen ja naisen välillä vallitsee luonnoton ristiriita. Syrjähypyt, ryyppäyskilpailut ja tappelut ovat tärkeä osa vapaa-aikaa, naapurit toimivat tiukan kaksinaismoraalin vartijoina.

Reiszin elokuvan voima on sen empaattisuudessa, rennon ymmärtävässä kuvauksessa. Hänelle yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaaminen ei merkitse yhteiskunnallista saarnaa, ylhäältä päin lähtevää ja kaikkitietävää asennetta. Pienistä yksityiskohdista, ihmisten arkipäiväisestä olemisesta ja puheista kehkeytyy koskettava kuva. Siitä, mihin tämä englantilainen arkirealismi 60-luvulla pysähtyi, on sittemmin jatkanut Kenneth Loach miljöö- ja ihmiskuvauksen realismia edelleen syventäen.

– Jorma Moilanen (1978)