INTOHIMO (1961)
Senilità 
Tuuli puhaltaa Triesten rantabulevardeilla kuin sydänten autiomaassa tässä Italo Svevo -filmatisoinnissa, jossa siskonsa kanssa asuva 40-vuotias neitsyt (Anthony Franciosa) hullaantuu työläiskorttelien ilotyttöön (Claudia Cardinale). Todellisuuden ja luokkarealiteettien kieltäminen johtavat nöyryytyksen syöksykierteeseen ja hiljaiseen tukahtumiseen: ”Rakkaus ei ole älykköjä varten”, kuuluu elokuvan motto.
***
Mikäli Kauniin Antonion kuvat sisilialaisesta Catanian kaupungista kuorivat ihmisistä ja esineistä esiin sensuaalisuutta ja torjuttuja haluja, on Triesteen – vastakkaiseen maantieteellisen napaan – sijoittuva Intohimo kyllästetty raskaalla, kostealla, sumuisella ja harmaalla atmosfäärillä, joka määrittää päähenkilöiden toivottomuuden ja henkisen kurjuuden. Kuten Kauniissa Antoniossa, kriisi sijoittuu alemman keskiluokan miljööseen. Tämä ympäristö kulkee omien ristiriitojensa luomassa talutusnuorassa uskaltamatta ottaa ratkaisevaa askelta käyttäytymismalliensa muuttamiseksi.
Bolognini siirtää Svevon romaanin tapahtumat Itävalta-Unkarin viimeisten vuosien Triestestä 1920-luvun Triesteen. Elokuvasta jää siten puuttumaan yksi romaanin syvämotiiveista: miehitysajan hengen kuvaus. Bolognini pyrkii siirrolla kiinnittämään huomion omiin mielenkiinnon kohteisiinsa: tabuihin, sosiaalisiin konventioihin ja yksilöllisen elämän tukahduttamiseen. Fyysinen konflikti aggressiivisen, vapaan ja provokatiivisen aistillisen Angiolinan ja omien tabujensa halvaannuttaman, epävarman nelikymppisen virkamiesluokan edustajan Emilio Brentanin välillä sekoittuu jatkuvasti yhteiskunta- ja luokkaristiriitoihin. Bolognini tarjoilee toisenkin rakenteellisen muutoksen romaaniin nähden: siinä missä Svevo kuvailee päähenkilöitä ulkopuolisen kertojan silmin, Bolognini tekee Emiliosta minäkertojan, jonka sisäinen kokemusmaailma tekee selväksi sen, että kyse on tietoisen itsetuhoisesta elämänkaaresta.
Angiolinan hahmo vastaa Bologninin aiempien elokuvien naishenkilöitä. Hän on nainen, jolla on oma koherentti ja antieskapistinen moraalinsa – siitä huolimatta, että hän joutuu myymään itseään elantonsa ansaitakseen. Elokuva elokuvalta käy selvemmäksi, että kyseisen tyypin kautta Bolognini pyrkii luomaan sillan naishahmojensa yksityisen ja yhteiskunnallisen elämän välille. Heidän käyttäytymistään ei sanele sosiaalinen oikeudentunto, vaan ainoastaan vaisto, biologinen voima, joka saa heidät taistelemaan oman selviytymisensä puolesta.
Intohimossa Bologninin figuratiivisen huomion kohteena ovat ennen kaikkea 20-luvun interiöörirekonstruktiot – keskiluokkaiset olohuoneet, pimeät ja pölyiset paikat, joissa päähenkilöt ovat tuomitut elämään vuodesta toiseen samojen eleiden vankeina, ja joiden keskellä pienikin ulkopuolinen ja outo presenssi riittää vapauttamaan ryppään väkivaltaisia ja hallitsemattomia reaktioita. Intohimo on ankarampi ja kokonaisempi klassikkofilmatisointi kuin Kaunis Antonio tai Ilotalo, ja samalla myös näitä syvemmin alkuteoksen hengen omaksunut elokuva.
– Gian Piero Brunettan (Letteratura e cinema nell’opera di Mauro Bolognini, 1977) mukaan