RAKASTAVIA PAREJA (1964)

Näyttelijä-ohjaaja Mai Zetterlingin elokuvassa kolme odottavaa äitiä käy läpi seksuaalihistoriaansa. Vaikka elokuva onkin Ingmar Bergmanin kameramiehen Sven Nykvistin kuvaama ja rooleissa nähdään Bergmanin vakiokaartilaisista Harriet Andersson, Gunnel Lindblom ja Gunnar Björnstrand, elokuva on jäänyt elämään Zetterlingin kyvystä sekoittaa ansiokkaasti filosofiaa ja sensuaalisuutta.

Päivitys (14.3.): Elokuvan historia –luennot on tältä keväältä peruttu. Kaikki elokuvanäytökset ja muut tapahtumat jatkuvat normaalisti.

***

Mai Zetterling oli muuan leimallisimpia näyttelijättäriä 40-luvun ruotsalaisessa elokuvassa, esimerkiksi Sjöbergin ja Bergmanin Kiihkossa (Hets, 1944). Muutaman BBC:lle syntyneen dokumentaarin jälkeen Zetterling ohjasi ensimmäisenä pitkänä elokuvanaan sovituksen Agnes von Krusenstjernan 7-osaisesta romaanisarjasta, joka 1930-luvulla sai aikaan valtavan mielenkuohun suorasukaisella rakkaus- ja seksikuvauksellaan sekä kirkon, yläluokan ja perinteisten arvojen pilkallaan. Tyypillistä Krusenstjernaa ovat lauseet kuten; ”’Avioliitolla ja sodalla on sama tarkoitus: saada ihmiset nopeasti vihaamaan toisiaan” ja ”Ei ole olemassa rakkautta; on vain saastaa ja limaa”.

Ruotsalaisen elokuvan naiskuvan vapautuminen sovinnaisuudesta voidaan paljolti liittää Bergmanin nimiin: hän se ensimmäisenä esitti naisensa rationaalisina, mutta hyväksikäytettyinä olentoina. Rakenteeltaan ja naisnäkökulmaltaan Rakastavia pareja tuo väistämättä mieleen Bergmanin Odottavia naisia (Kvinnors väntan, 1952) kolme naista on synnytyslaitoksella ja muistelee rakkauksiaan ja raskauteensa johtaneita tapahtumia. Lopun juhannusjuhlassa takautumat sulautuvat yhteen.

Kuten Bergmanin maailmassa, miehet ovat tässäkin syypäitä naisten vastoinkäymisiin ja heidän kohtaloidensa vääristymiin. Rakastavien parien miehet jakaantuvat niihin jotka etsivät seksuaalista tyydytystä uhraamatta ajatustakaan seurauksille (Thomas, Bernhard Landborg, Agdan raiskaaja) ja niihin jotka pysyvät kotona ”litkien kermaa kuin kuohitut kollikissat” homoseksuaalinen taiteilija, Ola Landborg ja Hacson). Naiset puolestaan ovat lähellä sitä rajaa, jonka toisella puolen voi olla vain vapautuminen tai orjuus, Juuri naisten taistelu vapaudestaan samalla kun he säilyttävät olennaisen feminiinisyytensä – tasapainottaa elokuvan estottoman farssimaisia sävyjä. ”Nainen on emotionaalisesti miehen muovaama eikä koskaan pääse aivan kokonaan irti miehestä vaikka haluaisikin’, sanoo Zetterling.

Pahlenin sisarukset kapinoivat kukin tavallaan tätä järkkymättömän näköistä asiaintilaa vastaan. Miehet välttävät sodan tuskat, mutta naisten on kestettävä tuskista suurin. Teema tihentyy synnytyslaitoksen hirvittävässä yksinäisyydessä: sairaalasta tulee emotionaalinen vankila. Uutta on se, että myös miehet voidaan nähdä järjestelmän kastroimina uhreina, ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen yläluokkaisen tekopyhyyden tuotteina. Juuri tämän maailman ja sen kieroutumien kuvauksessa Zetterling on parhaimmillaan, älykkäänä ja ilkikurisena satiirikkona.

– Peter Cowien (Swedish Cinema, 1966) ja muiden lähteiden mukaan