SÄRKYNYT ILLUUSIO (1961)

Elämänpiiri pienessä asunnossa käy ahdistavaksi, mutta isän perintö voisi muuttaa kaiken. Perhe kiistelee perintörahojen käyttämisestä: uusi kotitalo, koulutus vai sijoitukset? Lorraine Hansberryn menestysnäytelmään perustuva elokuva on hurmaava ensemblen taidonnäyte, joka kertoo köyhän mustan perheen todellisuudesta, mutta myös rahasta ja ihmisarvosta.

***

Walter Lee (Sidney Poitier) ja Ruth Younger (Ruby Dee), heidän poikansa Travis (Steven Perry) sekä Walterin äiti Lena (Claudia McNeil) ja Walterin nuorempi sisar Beneatha elävät köyhyyden kynsissä rappeutuneessa kahden makuuhuoneen asunnossa Chicagon South Sidessa, tiiviisti kuin suolasillit purkissa, elämän vaatimattomammalla puolella.

Walter ansaitsee elantonsa limusiininkuljettajana, mutta on läpeensä kyllästynyt siihen, että häntä käsketään. Heidän poika käy koulua. Vaikka Ruth on tyytyväinen heidän köyhään elämään, Walter haluaa epätoivoisesti rikastua: parempi maailma, parempi elämä on tuolla jossain, ei täällä köyhyyden ikeessä, ei näiden ihmisten keskuudessa, vaan tuolla, paikassa, jossa unelmat asuvat.

Onni alkaa viimein potkia, kun Walter Leen ja Beneathan isä kuolee. Äiti saa suuren henkivakuutushekin. Walter tuntee olevansa oikeutettu rahaan ja aikoo käyttää ne viinakauppaan, mutta äidillä on uskonnollisia vastaväitteitä: omat kytevät epäilyksensä alkoholia kohtaan. Kukaan ei vielä tässä vaiheessa näytä panevan merkille, että tragedia näyttää väijyvän perhettä ihan nurkan takana.

Walterin suunnitelma on sijoittaa rahat viinakauppaan yhteistyössä Willyn (Roy Glenn) ja Bobon (Joel Fluellen), hänen katuviisaiden tuttujensa kanssa. Beneathan on muistutettava häntä, että on äidin omissa käsissä, kuinka käyttää rahat: hän ostaakin talon. Dilemma on vain se, että äidin ostama talo sijaitsee ”valkoisten alueella”, jossa värillisiä ihmisiä ei asu. Kaikki voisi muuten toimia, mutta vastassa on vanhoilliset käsitykset, ihmisten ennakkoluulot ja puhdas, tuskin salattu rasismi.

Sama traaginen laulu toistuu kaikkialla, missä elää ihmisiä: kun köyhille ihmisille heittää kasan rahaa, ovat he valmiita repimään vaikka lähimmäistensä silmät päästä päästäkseen siihen käsiksi. Maailmassa, jossa poliitikot pyyhkivät korkeintaan kansalla persettään, köyhien ihmisten dilemma on siinä, että jos he kerran pääsevät käsiksi rahaan, eivät he osaa käyttää sitä: he eivät ole tottuneet siihen niin kuin rikkaat.

Kuten kaikki tietää, filosofi Lev Šestovia lainatakseni, Immanuel Kant ”torjui säälin sillä ’perusteella’, että se vain lisää kärsimisen määrää, kun kärsijän murheeseen lisätään vielä säälijän, myötäkärsijän murhe.” Sääli, näyttää siltä, on kuitenkin tunne, jota elokuva katsojiltaan kaipaa: katsokaan näitä ihmisiä, kuinka he kärsivätkään. Ehkä ilman huumorintajua heidän elämä kävisi liian sietämättömäksi: mitä tahansa tapahtumaa katsotaan koko ajan ainakin pieni pilkesilmäkulmassa, paitsi aivan loppua kohden, jolloin tunnelma kääntyy suorastaan haudanvakavaksi.

Hienojen näytelmien filmatisoinneissa on yleensä yksi perustavanlaatuinen ongelma: teksti on kirjoitettu näyttämölle, ei filmikameran eteen, ja siksi se sopii paremmin näyttämölle kuin elokuvaksi. Särkynyt illuusio on kuitenkin visuaalisesti hienoa katsottavaa: kamera keksii paikkoja, joihin ei lahjattomalla kameramiehellä olisi mitään asiaa. Pääosin muutaman huoneen draama ei väsähdä missään vaiheessa polkemaan yhdentekevää uraa. Tämä on pitkälti näyttelijöiden intensiivisen panoksen ansiota: Poitier loistaa roolissaan, ja vetää sen levottomalla otteella kuin kovasti sähköistetty vieteriukko. Pohjateksti on myös – totta kai – onnistunut.

–  Joonas Nykänen 19.04.2022