SYYSLEHTIÄ (1956)

Vanhanpiian (Joan Crawford) ja tätä pariakymmentä vuotta nuoremman sotaveteraanin rakkaustarina, joka johtaa kohti mielisairaalaa. Aldrichin tietoinen vastaveto aiemmille töilleen: ”Minua kritisoitiin elokuvieni julmuudesta ja väkivaltaisuudesta, joten päätin tehdä välillä sofistikoituneen saippuaoopperan.”

***

Olavi Virran ja monen muun esittämä Kuolleet lehdet lienee tuttu kaikille musiikkia kuunteleville. Valkokankaiden äärellä tämä Joseph Cosman sävellys ja Jacques Prévertin sanoitus tuli alun perin tutuksi ranskalaisessa elokuvassa Les Portes de la Nuit (1946), jossa esittäjänä oli Yves Montand. Robert Aldrichin draaman alkuperäiseksi nimeksi suunniteltiin ”The Way We Are”, mutta elokuvan nimi vaihdettiin vastaamaan Yhdysvalloissa hitiksi kasvaneen tunnussävelmän mukaiseksi: samalla esittäjä Nat King Cole sai nimensä sekä elokuvan alkuteksteihin että loppukrediitteihin. Englanninkieliset laulun sanat olivat Johnny Mercerin käsialaa.

Syyslehtiä, kuten suomalainen nimi kuuluu, on Aldrichin väkivaltaisten westernien, sotaelokuvien ja film noirin täyttämällä uralla melkoinen poikkeus. Robert Aldrichin elokuvissa päähenkilöt ovat usein, vai pitäisikö sanoa peräti useimmiten, mahdottoman edessä. Idealismi karisee, kun moraalisyyt osoittautuvat merkityksettömäksi ja eksistenssi tarkoituksettomaksi. Toiveiden ja unelmien maailmaa ei ole, todellisia ovat enemmänkin julmat kohtalot. Parasta mitä tulevaisuudelta voi toivoa on selviytyminen.

Mutta Syyslehtiä on puhdasverinen melodraama, jossa on optimistinen vire. Viisissäkymmenissä oleva nainen, konekirjoittajatar, rakastuu kolmikymppiseen mieheen, eikä tilanteesta johtuvasta sokeudesta ota huomioon selviäkään varoituksia. Mies, armeijan veteraani, on toisenlainen, epävakaampi kuin mitä vakuuttaa olevansa. Todellisuus, se että mies tarvitsee psykologista ja psykiatrista apua, alkaa paljastua heti avioitumisen jälkeen. Aihe ei ollut toisen maailmansodan jälkeen helppo amerikkalaisessa yhteiskunnassa, erityisesti sotatraumojen kiistäminen oli sääntö, mutta piilottelu koski pitkälle myös arkipäivän psyykkisiä ongelmia ja varsinkin niiden hoitamista. Ripaus freudilaisuutta kuului kyllä asiaan.

Robert Aldrich sai elokuvastaan Berliinin elokuvajuhlilla parhaasta ohjauksesta myönnettävän Hopeisen karhun. Mutta ohjaajan lisäksi Syyslehtiä on näyttelijöiden elokuva. Erityisesti loistaa Joan Crawford, mutta myös Cliff Robertson tekee loistoroolin järkkyneen mielen esittämisessä.

– Jari Sedergren 2022