HÄMÄHÄKIN JUONI (1970)

La strategia del ragno/Spindelns strategi
Ohjaaja
Bernardo Bertolucci
Henkilöt
Giulio Brogi, Alida Valli, Pippo Campanini
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
98 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Jorge Luis Borgesin novellista

Athos saa tietää, että hänen marttyyrina ja sankarina tunnettu isänsä oli itse asiassa ollut petturi, jonka tappoi isän oma antifasistinen, Mussolinin murhaa suunnitteleva ryhmä. Pitäisikö totuus tuoda julki? Bernardo Bertoluccin äärimmäisen kaunis elokuva sijoittuu jonnekin impressionismin ja surrealismin väliin.

***

1970 oli Bertoluccille sekä Hämähäkin juonen että Fasistin (Il conformista) vuosi ja yhä se näyttää hänen uransa käännekohdalta ellei peräti huipulta. Hän oli vielä alle 30 vuoden ikäinen, mutta oli jo käynyt läpi Partnerin (1968) godardilaisen ylilyönnin ja päässyt turvallisesti tämän vaiheen ohi. Elokuvien Prima della rivoluzione (1967) ja 1900 (1975) lailla Hämähäkin juoni hakee ravintonsa ohjaajan kotimaakunnasta Emiliasta, tämä miljöö tarjoaa puitteet teemoille jotka ovat peräisin hyvinkin erilaisista lähteistä: Borgesin tarinan lisäksi käyttövoimana toimivat Bertoluccin rakastama psykoanalyyttinen matka ja Ligabuen eläinmaalaukset jotka rikastuttavat alkutekstejä.

Elokuvan alussa nuori Athos Magnani saapuu pieneen synnyinkaupunkiinsa Taraan, isänsä entisen rakastajattaren Draifan kutsusta. Isä on kuollut fasistien murhaamana 1936, samana vuonna jona poika Athos on syntynyt, ja hänestä on tehty vastarintaliikkeen sankari, jolla on Tarassa patsaansa ja nimikkokatunsa. Salaperäisyys verhoaa vanhoja tapahtumia, mutta Draifan ja isänsä entisten ystävien kautta Athos onnistuu raottamaan verhoa sen verran että hänen isänsä itse asiassa oli petturi, josta Mussolinin murhaa suunnitteleva antifasistinen ryhmä pääsi eroon tekemällä hänestä marttyyrin ja sankarin. Paljastuttuaan hän oli hyväksynyt kuoleman omien ystäviensä luoteihin, uhraten näennäisesti elämänsä asian puolesta, fasismin uhrina.

Athosin on määrä pitää puhe isänsä muistotilaisuudessa ja hetken ajan hän harkitsee totuuden paljastamista. Lopulta hän kuitenkin säilyttää tämän tuskallisen salaisuuden ja päätyy pönkittämään ”sankarin” myyttiä. ”Onneton se maa joka tarvitsee sankareita”, antaa Brecht Galileonsa sanoa. Athos ei pysty repäisemään itseään irti myyttien ja harhojen ketjusta ja Bertolucci tuntuu viittaavan että vain vielä nuoremmalla polvella on siihen mahdollisuus. Kun Athos elokuvan lopussa saapuu asemalle paetakseen valheiden ja osasyyllisyytensä pahaa unta, hän huomaa että tie on kasvanut umpeen ja ruoho peittää kiskot ikään kuin junat olisivat lakanneet kulkemasta tätä kautta jo kauan sitten: hämähäkki on sulkenut ansansa vastustamattomalla strategiallaan. Asian voi kokea selkeänä visuaalisena metaforana koko elokuvan teemalle, joka on jälkien peittäminen, ajan hallusinaatio sekä ansa.

Hämähäkin juoni on hellyyden ja katkeruuden sävyttämä myytin riisuminen paljaaksi. Totuus ei ole aina kaunis eikä sitä missään tapauksessa ole helppo sanoa. Juuri todellisuuden painajaisista päähenkilö kieltäytyy katsomasta silmiin: valhe liittyy lapsuuden turvallisuuteen, maiseman kauneuteen, menneisyyden ja alitajunnan unenomaiseen lumoukseen ja taikaan. Esteettisen hienostuneisuutensa ja laskelmallisten tehojensa kautta Hämähäkin juoni sijoittuu puolitiehen impressionismin ja surrealismin väliin. Klaustrofobiselle teemalle Bertolucci on osannut antaa valon ja tilan tuntua. Sekä lavasteiltaan että kuvaukseltaan kyseessä on hämmästyttävän kaunis elokuva, jossa kuitenkin säilyy tasapaino tyylin selkeyden ja aiheen välttämättömän hämäryyden välillä paremmin kuin juuri koskaan ennemmin tai myöhemmin Bertoluccin tuotannossa.

– Penelope Houstonin (Sight and Sound, Winter 1976-77) ja Marcel Martinin (Ecran 1, Janvier 1972) mukaan