TUHON ENKELI (1962)

Surrealistisessa klassikossa vieraat huomaavat, että heidän on mahdotonta poistua upeilta illallisilta. Marilyn Monroe tapasi Buñuelin Churubuscon studiolla tämän ohjatessa kohtausta, jossa karhu murisee kattokruunussa. ”Kuiskasitko sen korvaan motivaatio-ohjeita?”, kysyi Marilyn. Monroe ja Buñuel halasivat huomatessaan, että heillä oli sama näkemys elämän absurdisuudesta.

***

Lizzardi (Kuoleman puutarhan Michel Piccoli), Nazarin ja Viridiana muodostavat Luis Buñuelin ”pyhän kolminaisuuden”. Buñuel on kertonut, kuinka monet hänen oppilastoverinsa jesuiittakoulussa seisoivat madonnan patsaan edessä ja masturboivat palavan hurskauden ja nuoruuden erotiikan sekaantuneiden tunteiden vallassa. Kuten Buñuel on aina väittänyt, vetää todellisuus helposti vertoja hänen pakkomielteilleen. Buñuel on outo lintu vain siinä, miten hän hylkää silotellut tarinat ja uhraa sen sijaan mielenkiintonsa sille tutkimattomalle maastolle, jota varten taide on olemassa ja jonka löytäminen on taiteen tehtävä. Lizzardin juoppohulluuden, Viridianan unissakävelyn ja utareitten pelon sekä Nazarinin hedelmäkauhun läpi Buñuel johdattaa meidät hurskauden slummiseuduille. Samalla tavoin Andalusialainen koira liikkuu kunniallisuuden ja Kulta-aika sadistisen kumouksen takamaitten halki.

Tuhon enkeli lienee Buñuelin vapain elokuva sitten Las Hurdesin. Tehtyään Los olvidadosin Buñuel oli pahoillaan siitä, että hänen tuottajansa olivat ”ehdottomasti kieltäneet liittämästä kaikkein realistisimpiin jaksoihin aineksia, jotka olivat hulluja, täysin asiaankuulumattomia. Esimerkiksi silloin, kun Jaibo lähtee tappelemaan ja tappamaan toisen pojan, kameran oli määrä liikkua taka-alalla olevan keskeneräisen rakennuksen yli ja sinne olisin halunnut sijoittaa satahenkisen orkesterin…” Vuonna 1962 Buñuel oli hankkinut uuden tuottajan ja ”absurdin” muodin mukana myös vanha jähmettynyt elokuva oli kulkemassa kohti uutta vapautta luomalla keinotekoisia, subjektiivisia ja unenomaisia maailmoja.

Eräässä mielessä Tuhon enkeli on Kulta-ajan salonkijakson suoraa jatkoa (siinä on jopa jonkinlaista ”epookin” tuntua tavassa, jolla se käyttää seurapiirisalonkia yhteiskunnallisena symbolina). Kokoontunut seurapiiri huomaa yllätyksekseen, ettei voi poistua. He eivät voi astua kynnyksen yli, vaikka ulkomaailmassa tai heidän omassa tajunnassaan ei ole mitään, mikä voisi estää heitä. Aikaisemmin tosin on jo ollut joitakin vaimennettuja enteitä. Näemme koko palveluskunnan äkillisen poistumisen (hovimestaria lukuun ottamatta) sekä vieraitten saapumisen kahdesti muunnelmineen. Vieraitten on pakko hyväksyä äkillinen vankeutensa. Irrationaalisen ilmiön jännite paljastaa hienostuneiden ulkokuorten alla piilevät irrationaalisuudet. Viime hetkellä tapahtuva lammaskatraan saapuminen torjuu nälän ja mahdollisen ihmissyönnin. Sattumalta he jäljittävät tapahtumia, jotka ovat johtaneet tähän äkilliseen pysähtymiseen ja kertaamalla ja muuntelemalla tapauksia, he vapauttavat itsensä. He päättävät mennä kirkkoon, kunnes seurakunta on lähtenyt, kun taas seurakunta päättää jäädä kirkkoon, kunnes piispa on lähtenyt… Tuon tapauksen rakastettava mystifiointi, jonka toistamatta jättäminen olisi tehnyt elokuvan liian lyhyeksi, on myös tapa saada katsoja jakamaan henkilöitten sekavat tunteet. Mutta vaikka elokuva on irrationaalinen, se ei ole keinotekoinen. Se muuntaa todellisuudeksi nuo absurdit mietteet, jotka kulkevat korulausekeskustelun ja tietoisen ajattelun rinnalla. Suuri osa absurdia vuoropuhelua on todellakin ääneen lausuttuja yksityisajatuksia ja väärään paikkaan sijoitettuja törkeitä juoruja.

”Enkeli” merkitsee porvarillisen sovinnaisuuden henkistä ilmapiiriä, jonka väistämättömänä seurauksena nähdään henkinen halvaantuminen. Vangit ovat joutuneet sosiaalisten rooliensa ansaan. Jouduttuaan kasvotusten selittämättömän kanssa heidän rationaalisuutensa hajoaa fetisistisiksi päähänpinttymiksi. Väkivallasta, johon he pakenevat, ei muodostu vapautta, sillä mitään varsinaista vastarinnan kohdetta ei ole.

– Raymond Durgnat (teoksesta Luis Buñuel, Movie Paperbacks, 1967)