Dystooppinen Franz Kafka -sovitus oli Wellesin itsensä mukaan hänen hienoin elokuvansa. Josef K löytää aamulla huoneestaan poliiseja, jotka ilmoittavat syitä paljastamatta hänen olevan syytettynä. Todistaakseen syyttömyytensä K murtautuu oikeusjärjestelmän julkisivun taakse. Byrokratian ekspressionistinen uni ja modernin yhteiskunnan kauhukuva piirtyvät Wellesin taidokkaassa käsittelyssä selittämättömän absurdiksi näytelmäksi.

***

Oikeusjuttu oli Wellesin ensimmäinen elokuva sitten Citizen Kanen, joka levitettiin ohjaajan tarkoit­tamassa muodossa. Useimmat eurooppalaiset kriitikot tervehtivät sitä mestariteoksena, kun taas englanti­lainen ja amerikkalainen lehdistö, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, sivuutti sen ikävystyttävänä epäonnistumisena. Minulle Oikeusjuttu on Wellesin hienoin elokuva sitten Kanen ja tyytymättä olemaan pelkkä käännös Kafkan alkuperäisteoksesta se elokuvan omin keinoin tavoittaa täydellisesti saman kau­histuttavan näkemyksen nykymaailmasta, joka leimaa Kafkan teoksen jokaista sivua.

Oikeusjuttu on niin rikas ja monisäikeinen wellesläinen luomus, että vain yksityiskohtainen erittely te­kee sille täyttä oikeutta. Heti on syytä korostaa, että Welles on sovittanut romaanin suhteellisen vapaasti, pitäytyen samalla Kafkan perusnäkemyksiin ja tilanteisiin. Loppujen lopuksi Max Brod toimi aivan yhtä mielivaltaisesti, kun hän Kafkan kuoleman jälkeen järjesti romaanin luvut sopivaksi katsomallaan tavalla. Claude Millerin mukaan Welles on muuttanut lukujen järjestyksen seuraavaksi: 1, 4, 2, 5, 6, 3, 8, 7, 9, 10.

Citizen Kanea ja Falstaffia lukuun ottamatta mikään toinen Wellesin elokuva ei kanna yhtä selviä jälkiä hänen persoonallisuudestaan. Hänen läsnäolonsa aavistaa jokaisessa ruudussa, jokaisessa varjossa, jokaisessa kuvakulmassa. Welles itse puhui kaikkiaan yksitoista osaa omansa eli Hastlerin lisäksi. Eloku­van tyylin avain on subjektiivisessa kamera-ajossa, jotka toistuvat lukemattomina muunnelmina. Tällä kertaa Welles ei ole mietiskelevä ohjaaja, ja Oikeusjutun kuvaston rikkaus ehkäisee kaikki yritykset pohtia lavastuksen tai erilaisten pienten tapausten syvempiä merkityksiä. Tämän elokuvansa Welles on rakentanut välittömän ja kasautuvan tehon varaan.

Epäilemättä Oikeusjuttu on ekspressionistinen elokuva, mikäli käytetään Carl Hauptmannin määritelmää ekspressionismista: ”Ilmiöt valkokankaalla ovat sielun ilmiöitä”. Mutta päinvastoin kuin useimmat ekspressionistiset elokuvat, jotka jättävät huomiotta ääninauhan merkityksen, Oikeusjuttu voit­taa suuresti Wellesin kekseliäistä musiikin ja hälyäänten yhdistelmistä. Äkkiä jazz tuntuu istuvan hyvin klassisen musiikin rinnalle, kuten myös Zagrebin modernit rakennukset sulautuvat onnistuneesti Gare d’Orsayn barokkiin. Anthony Perkins Josef K:n osassa tekee yhden uransa parhaista tulkinnoista: Kafkaa itseään muistuttavana hahmona hän jokaisella liikkeellään, eleellään ja ilmeellään ilmentää samaa häm­mennystä, joka jäyti kirjan Josef K:ta. ”Ihmismieli ei ole noin monisäikeinen”, valitti Albert Schweitzer kirjailijalle palauttaessaan ”Oikeusjutun” kappaleen. Mutta ihmisyhteisö on juuri niin monisäikeinen ja kompleksinen kuin Kafka kuvasi, ja ihmismielen kyvyttömyys ymmärtää tuota monisäikeisyyttä on Kafkan romaanin ja Wellesin suurenmoisen, hallusinatorisen elokuvan traaginen moraali.

– Peter Cowie (teoksesta The Cinema of Orson Welles, 1965)