Sarjan lähimpänä lännenelokuvaa oleva tarina kertoo hyväsydämisestä tuomarista, joka joutuu sekä kampanjoimaan uudelleenvalintansa puolesta että puolustamaan syytöntä tummaihoista miestä vihaista väkijoukkoa vastaan. Kymmenistä henkilöistä huolimatta Ford nivoo yhteen selkeiden kohtausten kautta tyylikkään ja kauniin tarinan kentuckylaisesta kylästä jakautuneessa ilmapiirissä.

***

Ja aurinko paistoi oli Fordin oma suosikki elokuvistaan, vaikka se ei ollut menestys eikä saavuttanut laajempaa huomiota kriitikoilta. Näin se voi toimia avaimena Fordin persoonaan ja arvomaailmaan.

”Ja aurinko paistoi oli kaikkea sitä mitä amerikkalaisen elokuvan ei pitänyt olla 1954, jolloin muoti hymyili Kazan-Schulbergin Alastoman sataman piinatulle yhteiskuntatietoisuudelle ja Seaton-Odetsin Miehen jonka minulle annoita jankuttavalle ongelmadraamalle. Ja aurinko paistoi ei ainoastaan herkistänyt korvaansa rekonstruoidun vuoden 1905 kentuckylaisen kaupungin pehmeille kuiskauksille; se rekisteröi maalaisvarieteen uhmaten metodimuminan uutta uskontoa.” (Andrew Sarris, The John Ford Movie Mystery, 1976) Judge Priestissä (1934) tämä maailma näytti jo vanhanaikaiselta, vaikka inspiroituneesti uneksitulta. Nyt siitä on jäljellä enää haalistuva muisto. ”1800-luvun lopun liki täydellinen aika on kadonnut ja vain muisto elokuvassa Ja aurinko paistoi, mutta siinä on vielä toinen vieraannuttava elementti (sekä yleisölle että taiteilijalle): 1930-luku on myös mennyt. Aika, jolloin taiteilija saattoi luoda noin tasapainoisen ja lempeän hyveellisen ja onnellisen yhteiskunnan on kadonnut.” (J.A. Place, The Non-Western Films of John Ford, 1979) Andrew Sinclair (John Ford, 1979) näkee teoksen kuitenkin vertauskuvallisena: “McCarthyismin kohottaessa ruman päänsä amerikkalaisessa politiikassa niin että jokaisella kommunistisympatioista syytetyllä oli vaikeuksia saada työtä studioissa tai valtionhallinnossa tai joissakin yliopistoissa Ford (kuvasi luottamusmiestä) joka oli kyllin kunniallinen puolustaakseen huoria, äpäriä, raiskauksesta syytettyjä mustia nuorukaisia ja juopottelusta syytettyjä vanhoja veteraaneja. Miljöö voi olla etelävaltalainen kaupunki joka yrittää unohtaa sisällissodan jaot, mutta sanoma on tämänpäiväinen.”

”Elokuvan Ja aurinko paistoi myötä eräs jakso saapui päätökseen. Elokuvassa on jopa eräänlaista syksyisen kuoleman henkeä – ei missään tasonlaskun mielessä vaan viehättävää nostalgiaa, tunnetta vanhenemisesta ja täyttyneestä kokemuksesta, mikä sisältyy itse aiheeseen. (…) Vuonna 1934 tuomari Priest oli keski-ikäinen – ehkäpä hieman vanhempikin – mutta silti yhä vireä, kirpeäsanainen, seurallinen leski, joka asui yksin mustan taloudenhoitajansa ja palvelijansa kanssa. Vuonna 1952 kohtaamme vanhuksen, joka ei seiso enää yhtä tukevasti jaloillaan, kiistattoman eksentrikon, joka asuu yhä yksin edelleen saman palvelijan kanssa, samoine ystävineen ja yhä käräjätuomarina. Vaalien aika on koittanut, ja hän on ehdolla kolmannelle kaudelle (joka on varmasti viimeinen) – vastassaan perinteinen vihollisensa, härski ja röyhkeä Horace K. Maydew, kirottu jenkki.” (Lindsay Anderson, About John Ford…, 1981) ”Olen pohjoisen mies” (John Ford). “Ja aurinko paistoi -elokuvan pikkukaupunki vaalii perinteitä siinä kuin (Vaiteliaan miehen) Inisfreekin ja sillä on yhtä runsaasti originaaleja, tässä tapauksessa erään Konfederaation plutoonan vielä elossaolevia veteraaneja, jotka juhlallisissa tilanteissa kerääntyvät herättämään henkiin niitä kunniakkaita aikoja, jolloin he ratsastivat kenraali Nathan Bedford Forrestin joukoissa. Oletettavasti Ja aurinko paistoi on Etelässä vastaanotettu riemuiten, sillä Ford onnistuu esittämään nämä veteraanit, joissa sydämen viisaus yhdistyy perittyjen ihanteiden kunnioitukseen, täydellisinä vastakohtina Pohjoisen miehille, jotka – lukuun ottamatta niitä jotka taistelivat Unionin puolella valtioiden välisessä sodassa – edustavat vulgaaria ja kieroa materialismia, jota Vaiteliaan miehen Sean Thornton pakeni. Juuri nämä entiset etelävaltaltalaisratsumiehet, jotka on kuvattu Fordille tyypillisellä huumorin lieventämällä tunteikkuudella, toimivat kaupungin omanatuntona ja käyvät reippaasti toimiin kun tekopyhät ja malttamattomat yrittävät toteuttaa häpeälliset suunnitelmansa.” (Jerker A. Eriksson, Elokuvan maailmat, 1957) ”Fairfieldin pieni maailma on tulvillaan jakautumisia: eteläinen haara joka pitäytyy tiukasti vanhan etelän perinteisiin (…); pohjoinen haara joka naamioituu joskus edistyksen keinottelijoiden ehdoin (…); neekeriväestö joka ei ole valistunut kauas orjuuden perinteistä ja joka on tiukasti erotettu; Tornadon alueen tietämättömät, kovapintaiset viljelijät; prostituoidut, sota-akatemian kadetit, raittiusnaiset. Siellä ovat aristokraatit, liikemiehet, poliitikot, kaupunkilaiset, viljelijät ja ryysyköyhälistö, mustat. Kunkin ryhmän sisällä taidokas pitäytyminen perinteeseen tekee tilaa suvaitsemattomalle vainolle ei ainoastaan ryhmittymien kesken vaan jopa perheiden sisällä.” (Tag Gallagher, John Ford: The Man and His Films, 1986) “Tuomari Priestin tavoitteena on läpi elokuvan ryhmien ja ihmisten välisten erojen tunnustaminen ja hyväksyminen ja kaikkien lopullinen sisällyttäminen yhdeksi mutta heterogeeniseksi yhteisöksi” (Ellen R. Belton, The Velvet Light Trap No. 14, Winter 1975)

”Ja aurinko paistoi -elokuvan kohokohta on tietenkin hautajaisaatto, huolellisesti rakennettu jakso, joka puhtaasti kinematografisen käsittelyn puolesta kestää vertailun Aavikon lain loppuselvittelyn tai The Long Voyage Homen Yankin kuoleman kanssa. (…) Tämä on arvokas jakso, arvoas sen ankaran ja yhtenäisen muodon ansiosta, jonka teema on saanut: rytmi on hidas, yhtä verkkainen kuin saaton kulku kaduilla, talorivien valkeiden julkisivujen vastakohtana on mustiin verhottu ruumisvaunu, tyttöjen valkeiksi puuteroidut kasvot piirtyvät suruhuntuja vasten, hevosten kavioiden ja vaununpyörien äänet katukiveyksellä korostavat hiljaisuutta, joka laskeutuu saaton mentyä ohi.” (Eriksson)

”On mahdotonta olla ihmettelemättä tapaa jolla Ford on onnistunut säilyttämään niin tuoreena kaikki nämä vuodet tämän kyvyn liikuttaa ja ihastuttaa, tämän ”poésie du cœur”. Tämä ilmaus on Cocteaun; se tuo mieleen täsmällisesti sellaisen positiivisen runouden, täynnä uskoa ja rakkautta elämään, jonka luomista Ford yksin jatkaa.” (Anderson, Sight and Sound, October-December 1953)

”Ja aurinko paistoi on eräänlainen tiivistelmä tuomari Priestin elämästä, hänen aatteidensa koetus ja yhteenveto sarjassa tapahtumia, joita sitoo toisiinsa unen salaperäinen symmetria. (…) Se on elokuva säädyllisyyden ja kunniallisuuden viimeisestä jalustasta.” ”Billy Priest, vanha pelle joka ottaa salaa ryyppyjä raittiusjuhlassa ja jonka on otettava ’lääkettä’ ’saadakseen sydämensä käyntiin’ kriisin hetkillä; Billy Priest, joka vaalipäivänä johtaa prostituoidun hautajaiskulkuetta; Billy Priest, joka jättää konfederaattileirinsä viedäkseen ’kaapatun’ jenkkilipun takaisin; Billy Priest, lannistumaton kapinallinen, joka uhmaa lynkkauskuumeen valtaan joutunutta kaupunkia; tämä on John Ford.” (Joseph McBride & Michael Wilmington, John Ford, 1974) Ja aurinko paistoi jatkaa näin Stagecoachin farisealaisen ja publikaanin vertausta.

”Yhteenvedon Fordin maailman tunteesta antaa tapa jolla hän käsittelee elokuvan vitaaleinta ja hallitsevinta ainesosaa, sosiaalista, uskonnollista tai poliittista rituaalia. Jokaisessa Fordin elokuvassa esiintyy näitä rituaaleja. Niiden merkitys piilee seremonian Fordin henkilöille asettamien muodollisten roolien ja (…) sulautumista vastustavan itsepäisen yksilöllisyyden välisessä jännitteessä. (…) Poikkeava käyttäytyminen rikastaa Fordin rituaaleja inhimillistämällä ne.” (Belton) Parhaimmillaan Ford on yhdistäessään vastakohtaisia muotoja ja käyttäytymisiä, kuten Dixien soitto ja tanssi oikeussalissa. Fordin veli Francis tekee jäähyväisesiintymisen majavaturkiksisena viskiä kantavana veteraanina, ja elokuva voisi olla John Fordin testamentti – tavassa jolla hän on tehnyt sen uhmakkaasti itselleen ota tai jätä -tyyliin ja tavassa jolla Billy Priest vastaanottaa kunnianosoitukset ja vetäytyy pois.

– MV, 1990