NELJÄ YÖTÄ PARIISISSA (1971)

Quatre nuits d'un rêveur/Fyra nätter i Paris
Ohjaaja
Robert Bresson
Henkilöt
Isabelle Weingarten, Guillaume des Forêts, Maurice Monnoyer
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
83 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Fjodor Dostojevskin novellista
Ikäraja

Robert Bressonin versio ”Valkeista öistä” siirtää täyttymättömäksi jäävän rakkaustarinan 1800-luvun Pietarista valmistumisaikaansa ja -paikkaansa, kukkaiskansan hallitsemille Seinen rannoille. Ohjaajan teoksille tyypillisen, karun ja konemaisen näyttelijätyön takana sykkii Dostojevski-filmatisoinneista tunteellisin.

***

Elokuvassa Neljä yötä Pariisissa Bresson on ihailtavasti pystynyt sovittamaan Dostojevskin kerronnan ja kirjailijan teemat omalle tutulle kielelleen. Bresson on ottanut tarinan henkilöt – tytön joka odottaa sillalla rakastajaansa, yksinäisen nuorukaisen joka ystävystyy tytön kanssa ja viimein rakastuu häneen, rakastajan joka lopussa saapuu noutamaan tyttöä – ja sijoittanut heidät keskelle tuttua pariisilaista ympäristöä, keskelle öisen Pont Neufin liikennettä ja hälinää. Miljöö näyttää ensi silmäyksellä mahdollisimman epätodennäköiseltä Bressonin elokuvaan, sen arkipäiväisyys ja nykyaikaisuus vaikeilta abstrahoida. Mutta Bressonin tyyli on yhtä paljas ja säästeliäs kuten aina.

Päähenkilöillä on kuitenkin tilaa ajaa takaa pakkomielteitään, jotka joskus osuvat yhteen, kahden elämänkohtalon yhtyessä onnen etsinnän lyhyinä tuokioina. Jacques on yksinäinen maalari, joka vuodattaa fantasiansa magnetofoninauhalle jokaisen kadulla välähdykseltä näkemänsä ja seuraamansa tytön kasvaessa unenomaiseksi hahmoksi nauhalle. Tällä Bresson kätevästi ratkaisee sisäisen monologin ja/tai kaikkitietävän kertojan ongelman. Marthe puolestaan on kiinni pakkomielteessään olla uskollinen opiskelijalle, joka oli kerran hänen äitinsä alivuokralaisena ja johon hän rakastui edes näkemättä miestä, seinän läpi, miehen askelten äänen perusteella, niiden kirjojen kautta joita mies lainasi hänen äidilleen, miehen äänen perusteella jonka hän kuuli suljetun hissinoven takaa. Mitään tällaista ei ole Dostojevskilla, mutta kaikki tämä vahvistaa Bressonin lähimmäisnäkemystä, näkemystä ihmisistä jotka taistelevat saadakseen yhteyden toiseen läpi omien mielikuvitusluomustensa läpäisemättömän muurin.

Niin kuin Fontaine ja Joss elokuvassa Kuolemaantuomittu on karannut, pappi ja vanha aatelisnainen elokuvassa Papin päiväkirja tai Suloisen naisen aviopari lyhyenä onnen aikanaan Marthe ja Jacques matkaavat yhdessä, mutta väistämättä vain tuokion. ”Anna minulle kätesi, niin voin saattaa sinut kotiisi”, sanoo Jacques muodollisesti Marthelle ensimmäisenä yönä sillalla, juuri kun olemme nähneet hänen kätensä estävän tytön itsemurhayrityksen. Tämä on elokuvan puhuvimpia lähikuvia ja Bressonin tuotanto on täynnä sellaisia eleitä: ne merkitsevät enemmän kuin pelkän fyysisen yhteyden saamista, niihin tuntuu latautuneen tavatonta henkistä jännitettä.

Vuoden 1957 sovituksessaan ”Vaaleista öistä” Visconti toimittaa hysteerisen sankarittarensa kauan kaivatun rakastetun käsivarsille, joka viimeisissä kuvissa ilmaantuu kuin romantiikan kuolema-hahmo. Kun Bresson antaa Marthen kadota pitkin Boulevard Saint-Germainia uudelleen löydetyn rakastetun, epäromanttisen silmälasipäisen oppineen käsipuolessa, tämä jättää naisen yhtä horjumattomasti unelmansa huomaan. Se on samaa kudosta kuin Jacquesin oma unelma, fantasia nauhalla. Sitä voi sanoa onnelliseksi lopuksi kuka haluaa.

– Carlos Clarens (Sight and Sound, Winter 1971–72)