INTOHIMOPARTURI (1953)

Chaplinilaisen, anekdootinoloisen teeman orkestrointi: uusi maailma osoittautuu liian julmaksi paikaksi mustasukkaisuusmurhasta 22 vuoden kakun istuneelle parturille (Totò), joka päättää murtautua takaisin vankilaan. Roberto Rossellini menetti kuvausten puolivälissä mielenkiintonsa projektiin, jonka viimeistelivät hänen asemastaan Federico Fellini, Mario Monicelli ja Lucio Fulci.

***

Paradoksi on Intohimoparturin hallitseva ominaisuus. Vankilan suljettu maailma näyttää miellyttävältä ja ystävälliseltä, kun taas ulkopuolinen maailma on julma, irvokas ja itsekäs. Salvatore heitetään ulos uudesta asunnostaan, kun saadaan tietää, että hän on entinen rangaistusvanki. Muuan vanha ”ystävä” käyttää häntä väärennetyn setelin vaihtamiseen. Vartija, joka löytää hänet vanhasta sellistään, nimittää häntä rikolliseksi. Salvatore voi päästä takaisin vankilaan vain varastamalla johtajan takin näyttääkseen häneltä…Sodan jälkeisessä Italiassa kaikki on suhteellista; kaikki arvot ovat sekaisin

Salvatoren vapautuessaan saama hattu on liian suuri. Tämä on varhainen varoitus ulkomaailman yhteismitattomuudesta. Ulkopuolella hän näyttää sopeutuvan huonosti huonosti nykyaikaiseen kaupunkilaiselämään. Ilman mitään vakaata tarkoitusta hän kasvonsa tuntemattoman tytön valtavaan poveen – sama gag esiintyy kymmenen vuotta myöhemmin Jerry Lewisin elokuvassa Tri Jerry ja Mr Hyde. Kadulla kävellessään hän saa peräänsä lauman lehmiä kuten Buster Keaton elokuvassa Go West (1926). Ihmisten kanssa Salvatorella ei ole sen parempaa onnea. Tanssijat eivät huomaa häntä, vuokraemäntä ei luota häneen ja hänen vaimonsa sukulaiset nöyryyttävät häntä syvästi. Tarinan teemana on mahdottomuus sopeutua maailmaan 20 kymmenen vankilavuoden jälkeen, mutta Salvatoren persoonallisuudessa ei ole mitään mikä tekisi hänestä sopeutumattoman. Hän pystyy harjoittamaan ammattiaan luontevasti sekä vankilassa että uusilla asuinsijoillaan. Hän osoittaa jopa nokkeluutta, esim. tanssikilpailuissa. Ja naisiin hänellä on melkoinen mieltymys. Hän hyräilee samaa rakkauslaulua sekä Marialle, vuokraemännän tyttärelle että nuorella Agneselle vaimonsa perheen kodissa. Hän kosii Mariaa, joka ei pidä hänestä suurta lukua, ja sitten Agnesea, saadakseen vain lopulta selville, että tämä on raskaana jostakin toisesta.

Salvatoren halu palata vankilaan, missä hän oli onnellinen, on johdonmukainen seuraus hänen kokemuksistaan. Kahvilassa hän saa aatteen varastaa vankilanjohtajan takki ja hattu. Tämä avaa hänelle jokaisen oven, kunnes hän on vanhassa selissään ja voi nukahtaa autuas hymy huulillaan. Intohimoparturi nostaa siis jälleen esiin vapauden ongelman ja samalla sillä on muutamia yllättäviä yhteyksiä Rossellinin hieman aikaisemmin tekemän elokuvan Eurooppa 51 kanssa. Molemmat elokuvat päätyvät samanlaiseen lopputulokseen, niillä on sama merkitys ja niiden aiheet ovat hyvin lähellä toisiaan. Intohimoparturi täydentää ihanteellisesti Eurooppaa, joka rakentaa yhtenäisen ja monisyisen todisteluketjun. Intohimoparturi kertoo samansuuntaisen tarinan eri merkitysvivahtein. Kun Euroopan päähenkilöä Ireneä liikuttaa hyväntekeväisyys, Salvatore toimii itsekkäistä syistä. Hän nimittää itsensä järjestyksen ja moraalin puhemieheksi. Hän on järkyttynyt saadessaan tietää, että hänen olleessaan vankilassa vaimo on ollut erään juutalaisen, Torquatin rakastajatar. Mies on sodan aikana ollut saksalaisessa keskitysleirissä; sittenkin Salvatore valittaa, että perhe on ryhtynyt tekemisiin karkotetun henkilön kanssa. Hän luopuu ajatuksesta mennä naimisiin Angelan kanssa, koska tämä odottaa toisen lasta. Salvatore on rakentanut oman pienen onnensa olleessaan suljettuna vankilaan, sillä aikaa kun ulkomaailmassa tapahtui fasismin nousu ja tuho, sodan tragedia ja rauhanajan draamat. Hänen koko ideansa onnesta perustuu puhtaalle ja yksinkertaiselle harhakuvalle. Läpi koko elokuvan hän osoittaa täysin pikkuporvarillista mielenlaatua, aivan kuten yhteisö joka hylkää hänet.

Mutta näiden elokuvien yhteinen ongelmanasettelu on jäljellä: vapauden voi löytää vain tuntemalla itsensä. Irene ja Salvatore päätyvät tähän eri teitä: Irene saavuttamalla yli-inhimillisen, miltei pyhän tilan, kun taas Salvatore säilyy täysin inhimillisenä. Hän on nukkavieru ja onneton, liian lähellä meitä ja meidän kaltaisemme kelvatakseen lohduttajaksi.

– José Luis Guarnerin teoksesta Rossellini (Movie Paperbacks, 1970)