Gabriel Axelin tunnetuimpia ohjauksia on Ranskalainen illallinen (1987). 20 vuotta aikaisemmin hän sai toteuttaa toiveensa ja ohjata elokuvan, joka perustuu tanskalaisen historioitsijan Saxo Grammaticuksen tarinaan Hagbartista ja Signesta. Keskiaikainen rakkaustarina oli pohjoismainen yhteistuotanto ja aikansa kalleimpia elokuvaprojekteja.

***

Gabriel Axelin (s. 1918) ura on värikäs: hän syntyi tanskalaiseen perheeseen Pariisissa ja muutti Tanskaan 17-vuotiaana aloittaen uran näyttelijänä. Vuodesta 1945 alkaen hän oli näyttelijänä Pariisissa, mm. Louis Jouvet’n teatterissa mutta palasi Tanskaan 1950-luvulla teatteri- ja elokuvaohjaajaksi. Hänen tuotantonsa on hyvin monipuolista, jännevälin ulottuessa kansankomedioista klassikkoaiheisiin. Suureksi taiteelliseksi riemuvoitoksi suunnitellusta Punaisesta viitasta tuli tyrmäävä fiasko, minkä jälkeen Axel repsahti puolivillaiseen erotiikkaan ja latteaan farssituotantoon. Siitä hän kohottautui vuonna 1977 palatessaan taas kymmeneksi vuodeksi Ranskaan, missä hän ohjasi runsaasti TV-elokuvia, ja vuonna 1987 hänen palatessaan jälleen Tanskaan tuloksena oli ohjaajan koko kaksijakoisen elämänkaaren kiteyttävä Ranskalainen illallinen (Babettes gæstebud), suuri kansainvälinen läpimurto.

Punaisen viitan henkilöhahmojen ja toiminnan alkuperää on etsittävä Skandinavian muinaisuudesta; kertomuksessa on aineksia, jotka oikeuttavat nostamaan sen ”kuolemattomien tarinoiden” kategoriaan. Perustana olevaa kahden suvun välienselvittelyn ja kerroksittaisen koston teeman ympärille kiertyvää tarinaa pehmentää kahden eri sukuihin kuuluvan nuoren rakkaus. Tarinan kirjoitti ensimmäisen kerran muistiin tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus 1200-luvun alussa, mutta sen alkuperä palautuu myöhäisiin islantilaisiin saagoihin. Sitä kerrottiin myös keskiaikaisina balladeina, ja myöhemmin sitä on näytelmällistänyt Tanskan suurin romanttinen näytelmäkirjailija Adam Dehlenschläger.

Elokuva pitäytyy uskollisesti vanhimmassa – Saxon – versiossa, mutta mitään yritystä ei ole tehty historiallisen todellisuuden rekonstruoimiseksi. Kukaan ei tiedä tarkalleen kuvattujen vaiheiden tapahtuma-aikaa tai -paikkaa. Vanhimmatkin versiot kuuluvat legendan maailmaan.

Ohjaaja päätti sijoittaa tarinan vuosien 1000 ja 1100 väliseen aikaan, kun pakanuus ja kristinusko kamppailivat herruudesta pohjoismaissa, ja valitsi kuvauspaikakseen Islannin, missä tasangot ja vuoret ovat yhä yhtä neitseellisiä kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin ihminen ensi kertaa istui jalallaan tuohon maailmankolkkaan. Aikakausi ja ympäristö tuovat toimintaan todentuntua sitomatta sitä kuitenkaan liian spesifisesti.

Sanoja ei juuri käytetä: keskiaikaisen gobeliinin tavoin, hahmoiltaan ja tapahtumiltaan rikkaana, jäsennykseltään selkeänä ja voimakkaana, väreiltään hienostuneena, elokuva kuljettaa tarinaansa, kehittyen rytmisesti toiminnan vaatimusten mukaan, yhtäältä nopeana ja kiihkeänä kuin miekkojen vihainen kalske, toisaalta tyynenä ja rauhallisena kuin pitkä ratsastus yksinäisen tasangon halki.

– Asbjørn Skytten, Erik Kjærsgaardin ja Walhallan elokuvaluettelon mukaan AA 1989