Elokuva sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin ja kuvaa nuoren pojan seksuaalista kasvua aikana jolloin Saksa miehitti Tanskaa. Pojan kokeman ilon, surun ja ihastuksien taustalla kuohuu etäinen, synkkä ja epätodelliselta tuntuva sota. Pojan varttumisen kautta saamme syvällisen näkökulman sota-ajan Tanskaan.

***

Tanskalaisohjaaja Palle Kjærulff-Schmidt syntyi vuonna 1931 taiteilijaperheeseen, hänen molemmat vanhempansa, Helge Kjærulff-Schmidt ja Inga Thessen, olivat näyttelijöitä. Kiinnostus näyttämötaiteeseen ja elokuvaan siirtyi vanhemmilta Pallelle, joka aloitti uransa teatteriohjaajana 1950-luvulla. Hän debytoi elokuvaohjaajana teoksella Bundfald (1957), jonka hän myös käsikirjoitti. Esikoisteos kiinnitti samana vuonna syntyneen toimittaja-kirjoittaja Klaus Rifbjergin huomion ja kaksikko ryhtyi suunnittelemaan yhteistyötä. Kollaboraatiosta tuli lopulta vuosien mittainen, ja ennen Oli kerran sotaa he ehtivät tehdä yhdessä jo neljä elokuvaa: Hauskat vuodet (De sjove år, 1959), Viikonloppu (Weekend, 1962), Kaksi (To, 1964), sekä Kesäsota (Sommerkrig, 1965), joista viimeisin oli episodi neljän pohjoismaisen ohjaajan antologiaelokuvaan 4 x 4 (mukana myös muista maista Maunu Kurkvaara, Jan Troell ja Rolf Clemens).

Nimestään huolimatta Oli kerran sota ei varsinaisesti kerro sodasta, vaikka se onkin alituisesti läsnä hahmojen elämässä. Elokuva sijoittuu Saksan miehityksen alaiseen Tanskaan toisessa maailmansodassa. Nimellä on myös kaksoismerkitys, se viittaa teini-ikäisen päähenkilön Timin kamppailuihin murrosiän kuohujen kanssa. Elokuvan alaotsikko onkin Portræt af en dreng (suom. erään pojan muotokuva). Tim ihastuu päälle parikymppiseen tyttöön Lisiin, muttei saa tältä tunteilleen juuri vastakaikua. Timille toivoa luo eskapismi fantasioiden ja päiväunien muodossa, joiden avulla poika pakenee rakkaushuoliaan ja vallitsevia poikkeusolosuhteita. Elokuva sisältää useita unijaksoja, joissa hän mm. kuvittelee olevansa vastarintataistelija ja vievänsä Lisin alttarille. Nämä kekseliäästi toteutetut teinipojan haaveilut tuovat elokuvaan toimivaa runollista ulottuvuutta.

Oli kerran sota ei sorru turhaan melodramaattisuuteen, vaan tasapainottelee tehokkaasti sodan rujon todellisuuden ja arkipäiväisen elämän ilojen välillä ironisesti mutta lämminhenkisesti. Kuvaustyylin naturalistisuus ja dokumentaarisuus on toimiva tehokeino, joka tuo elokuvaan lisäsyvyyttä. Ohjaaja Kjærulff-Schmidt ja käsikirjoittaja Rifbjerg ammensivatkin omista kokemuksistaan sotavuosista ja avauskohtaus Timin kotona kuvattiinkin Rifbjergin omaa lapsuudenkodissa. Omaelämäkerrallinen ei elokuva kuitenkaan tästä huolimatta ole, sillä tekijät olivat liian nuoria miehityksen aikana.

Aikalaislehdistö tunnisti oitis elokuvan ansiot ja Oli kerran sotaa pidetäänkin 1960-luvun olennaisimpiin lukeutuvana tanskalaiselokuvana. Arvioissa varsinkin ensikertalaisen amatöörinäyttelijän Ole Busckin pääosa keräsi kiitosta. Kjærulff-Schmidt-Rifbjerg -duon töitä on verrattu suopeaan sävyyn mm. François Truffaut’n, John Schlesingerin, Miloš Formanin, Ermanno Olmin ja jopa Carl Theodor Dreyerin parhaisiin töihin, ja kaksikon asema suunnannäyttäjänä tanskalaisen elokuvahistorian kehityskulussa on kiistaton.

– Tove Nevillen (Film Quarterly Winter 1967/1968) ja Heikki Eteläpään (Uusi Suomi 10.1.1971) mukaan Pekka Pihkoluoma 3.10.2024