LAINSUOJATTOMAT (1917)

Mykkäkauden mestariohjaajan Victor Sjöströmin rajun koskettava rakkaustarina on siitä poikkeuksellinen, että se hurmasi myös alkuperäisteoksen kirjoittajan. Islantiin sijoittuva elokuva alkaa pakenevan lainsuojattoman saatua suojan varakkaan lesken kotoa. Parin välille leimahtaa rakkauden liekki, joka uhmaa pohjoisen armottomia olosuhteita, viranomaisia ja kuolemaa.

***

Victor Sjöström oli alun perin näyttelijä, jonka voimakkaat, humaanit, raskasliikkeiset teokset ovat koko ruotsalaisen elokuvan historian upein anti. ”Ruotsalaiset tekivät tietoisesti yhtä alkuvoimaisia teoksia kuin kultaisen aikakauden – siis vuoden 1916 tienoiden – amerikkalaiset tahattomasti”, kirjoitti Léon Moussinac ja tarkoitti ensisijaisesti Sjöströmin töitä, joissa vuorottelivat Selma Lagerlöfin mukaan tehdyt suuret pohjoiset saagat ja intiimi – kasvojen ja katseiden – taide. Luonto on draaman aktiivinen osanottaja, ja enemmänkin: osa ihmisen sisäistä maisemaa – luonto heijastaa herkästi, hauraasti, välillä raskassoutuisesti henkilöiden psykologista kehitystä. Keskelle minkä tahansa Sjöströmin työn tarkkaa realismia kuvioituu fantasioita yhtä aavemaisella tavalla kuin Ajomiehen kuuluisat päällekkäiskuvat.

Luontevasti kasvaa fantasia myös teoksesta Lainsuojattomat, josta Delluc puhui ”maailman kauneimpana elokuvana” ja joka Lainsuojattomien nimellä saavutti muutenkin valtaisaa mainetta Ranskassa. Tuntematon mies tuli taloon, jota hallitsee varakas leski. Selviää, että mies on takaa-ajettu, ja viranomaisten saapuessa hän pakenee vuorille lesken kanssa. He saavat lapsen. Kuluu muutama vuosi ja viranomaiset ovat taas kannoilla; vaimo pudottaa lapsen jyrkänteeltä estääkseen sen joutumisen vääriin käsiin. Samat henkilöt vanhoina autiossa lumimajassa. Nuoruuden muistot tulvivat kipeinä mieleen: kauneimmat tuokiot, joiden suuruutta ja intensiivisyyttä he tuskin itsekään olivat ymmärtäneet. Nainen on tulemaisillaan hulluksi ja lähteekin ulos lumimyrskyyn. Mies seuraa perässä ja menehtyy naisensa viereen; lumi peittää heidät.

Alussa hallitsee jäykkä, perinnäistapojen säätelemä feodaalinen miljöö – valtaisa on huolekkuus, jolla Sjöström valottaa palvelusväen ja isäntien erot, luokkakulttuurin ja yleensä ihmisen, käsityöläiskulttuurin piirtämät uurteet karun luonnon keskellä. Sitten seuraa vapaa elämä vuorilla: näemme kuinka henkilöt tuntevat vuorenrinteitten polut sydänverellään, kuinka he rakastavat hengittämäänsä ilmaa – kaikki tuntuu autenttiselta, hengittävältä tässä 1700-luvun Islantiin sijoitetussa saagassa. Tuskaisa loppu ja sen traaginen rauhantunne lumen keskellä on mietiskelynä elämän tarkoituksista ainutlaatuinen. Siinä ei ole mitään abstraktia. Melodramaattisten ja dokumentaaristen piirteiden tasapaino on ehdoton, ja teos tummuu yhdeksi elokuvan historian suurista rakkauselokuvista – ei vähiten siksi, että Sjöström näyttelee pääosan yhdessä vaimonsa kanssa.

– Peter von Baghin Elokuvan historiasta (1975)

Ohi meidän aikamme Sjöströmin elokuvat tuovat jälleen takaisin ihmisen, joka osasi elää liitossa luonnon kanssa, saavuttaa tasapainon fyysisen voiman ja moraalisen voiman välillä, panna voimansa näihin valleihin, näihin torneihin jotka samastuvat maisemaan. Siksi Sjöström kaikissa elokuvissaan ruumiillistaa tätä tietoutta, tätä perustavanlaatuista inhimillisyyttä. Harvoista elokuvista löytää yhtä paljon arvokkuutta, yhtä paljon todellista moraalia, vapauden tunnetta. Sjöströmin elokuvan nähdessään tuntee lähtevänsä vuorille ja kohoavansa yhä puhtaampaan ja puhtaampaan ilmaan. Sieltä löytyvät ne elävät voimat, jotka auttavat toivomaan parempaa, taistelemaan paremmin.

– Henri Langlois (1956)