PRINCE: SIGN O’ THE TIMES (1987)

Ohjaaja
Prince
Henkilöt
Prince, Sheila E., Cat Glvoer, Boni Boyer, Levi Seacer Jr., Miko Weaver, Dr. Fink, Eric Leeds, Atlanta Bliss
Maa
USA
Kesto
88 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Prince kuunteli vain itse tekemäänsä musiikkia – vaan miten lienee, katseliko hän ainoastaan itseohjaamiaan elokuvia? Sign O’ the Times haastaa Stop Making Sensen aikakautensa dynamiittisimpana lavataltiointina, ja merkitsee pop-kuninkaallisen ainoaa ohjaajana signeeraamaa konserttifilmiä. Sarjamme ympyrä kiertyy umpeen pisteessä, jossa muusikosta tulee täysikasvuinen elokuvantekijä. 72 ääntä (8. sija).

***

Konsertti- ja kiertuetaltiointien kohoaminen arvostetuksi elokuvamuodoksi 1960–70-lukujen mittaan saattoi edesauttaa sitä, että monet populaarimusiikin maailmantähdet kokeilivat kyseisenä ajanjaksona siipiään yhden tai muutaman elokuvan ohjaajina – konserttifilmien tai aivan muunlaisten teosten: Frank Zappa, Bob Dylan, Neil Young (yleensä pseudonyymin Bernard Shakey takaa), Serge Gainsbourg, jopa The Beatles yhteisohjauksekseen signeeraamassa TV-elokuvassa Magical Mystery Tour. 1980-luvun musiikkivideotehtailun olisi voinut kuvitella raottaneen patoportteja entisestäänkin, mutta kokeilijoiden määrä pysyi suunnilleen samana, merkittävimpinä heistä Prince sekä Talking Heads -yhtyeen nokkahahmo David Byrne.

Princellä oli hyvät kokemukset murtautumisestaan elokuvamaailmaan Albert Magnolin Purple Rainin (1984) pääosasta sekä teoksen soundtrackistä, ja omaehtoisena ohjaajana hän debytoi piakkoin kolmella musiikkivideolla (When Doves Cry, Raspberry Beret, America). Huonosti vastaanotetun ja Golden Raspberry -palkintoja kahmineen, näytelmäelokuvamuotoisen valkokangasesikoisensa Under the Cherry Moon (1986) jälkeen Prince päätti katsoa, pystyisikö hän konserttielokuvantekijänä parempaan. The Revolution -kokoonpanon jälkeinen studioalbumi ”Sign o’ the Times” oli kohonnut arvostelumenestykseksi, mutta kotimaan myyntilukuihin pettynyt artisti järjesti levyyn liittyneen kiertueen ainoastaan Euroopan mannermaalla. Konserttimateriaali elokuvaa varten oli määrä taltioida Rotterdam Ahoyssa 26.–28.6. sekä Antwerpenin Sportpaleisissa 29.6.1987. Kävi kuitenkin samoin kuin monien muidenkin lajin klassisten suoritusten kanssa (Pink Floyd Live at Pompeii, Led Zeppelinin Laulu jää pystyyn sekä The Bandin Viimeinen valssi, muutamia mainitaksemme): säädyllistä materiaalia ei kertynyt tarpeeksi, ja lisäkuvaukset havaittiin välttämättömiksi. Konserttitilanne lavastettiin parinsadan statistin kanssa uudelleen Princen Paisley Park -studioille, joilla Prince esitti Euroopassa taltioidut laulunsa uudelleen playbackinä. Bändin jäsenet ovat raportoineet, ettei valmiiseen elokuvaan jäänyt paljonkaan vanhalla mantereella kuvattua materiaalia.

Kaikesta autenttisuutta laimentavasta taustatiedosta huolimatta Sign o’ the Times onnistuu nousemaan 1980-luvun parhaaksi konserttielokuvaksi Jonathan Demmen (ja lavashow’n osalta Byrnen) Stop Making Sensen rinnalle. Dynaamisen mielikuvituksellisesta ideasta toiseen liikkuva kokonaisuus ei vaadi Princen tuotannon tuntemista etukäteen – varmaa on, että kaikki yleisössä poistuvat teatterista faneina – ja tilaa on jätetty runsaasti myös kokoonpanon muille esiintyjille: hurjalle rumpalille Sheila E.:lle, uskomattomalle tanssijalle nimeltä ”Cat”, ynnä vanhan ajan mustaan ”juke joint” -meininkiin konserttia yhdistäviin, koomisiin välituokioihin (konsepti on tältä osin samanlainen kuin kolmannessa suuressa 80-luvun konserttitaltioinnissa Donna a Hot Summer Night, 1983). Ainoa taiteellinen virhe on U Got the Look -musiikkivideon runnominen muun, korkeatasoisemman kuvavirran sisään: vaikutelma on jo pelkästään teknisellä tasolla vihlovan kökkö.

– Petteri Kalliomäki 8.2.2024