PAKO ALCATRAZISTA (1979)

Al Caponen kaltaisten huippurikollisten kotina olleelta Alcatrazin vankisaarelta ei 29 vuoden aikana onnistunut pakenemaan kuin kolme miestä. Siegelin tositapahtumiin pohjautuva vankiladraamaa kertoo kuinka nuo kolme rikollista suunnittelivat tempauksen. Bressonin ja Beckerin sellielokuvien veroinen vankilapakokuvaus saa katsojan pidättämään hengitystään.

***

Don Siegelin maineesta huolimatta Pako Alcatrazista ei ole toimintaelokuva, ja katsoja, joka odottaa Riot in Cell Block 11:n kaltaista kapina- ja reformikuvausta, pettyy pahasti. Hullun vangin kanssa tapahtuvaa lyhyttä yhteenottoa lukuunottamatta Clint Eastwoodin action-persoonaa hillitään. Ja vaikka vankilanjohtajan tavoitteeksi osoitetaan hyvien vankien eikä hyvien kansalaisten kasvattaminen, vankilauudistuksen ongelmiin ei muuten kajota. Alcatraz esitetään paikkana, jonka vartijoiden käytös, kurinpitomenetelmät ja yleiset olot ovat silmiinpistävän kohtuullisia verrattuna siihen mitä elokuvissa on totuttu näkemään.

Elokuvan piilevänä aiheena on vankeus itse – sen hidas, sielua tuhoava vaikutus sekä vangitsijoihin että vangittuihin. Mutta vielä enemmän kuin elokuva vankeudesta Pako Alcatrazista on elokuva vankeuden ideasta. Se on Siegelin Kuolemaantuomittu on karannut, joskin hän etenee abstraktista konkreettiseen toisin kuin Bresson, jonka menettely oli päinvastainen. Abstraktio ilmenee alkujakson tavassa kuvata vangin tuloa Alcatraziin veneessä. Yön pimeydestä ja piiskaavasta sateesta Siegel rajaa hätkähdyttäviä lähikuvia sarjaksi, joka muodostuu oudon huumaavaksi kokemukseksi: kehitys kulkee yhdestä salaperäisestä välitilasta toiseen. Välähdykset käsi- ja nilkkaraudoista osoittavat, että mukana ovat vanki ja vartija, jotka ovat aluksi toisistaan erottamattomia. Mutta vähitellen vanki identifioituu, ja hänet riisutaan alasti kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti, kunnes hänen nähdään olympolaisesta kuvakulmasta kävelevän loputtomaan häkkikäytävään.

Vankilanjohtajan puhuttelussa Frank Morrisille kerrotaan pelin säännöt, joita valvotaan niin armottomasti, että kenenkään ei kannata yrittää poiketa niistä: ”Tästä päivästä lähtien maailmanne tulee olemaan se tässä rakennuksessa tapahtuu”. Morrisille tehdään selväksi, että kukaan ei ole paennut Alcatrazista. Johtajan pöydällä on hänen maailmansa pienoismalli, hänen unelmavankilansa kuva, viimeistellyn tarkka mikro-Alcatraz. Pian voidaan huomata, että johtajan palopuhe ei loppuun asti vastaa todellisuutta. Ensinnäkin vankilalinnake on rapistunut ja siksi altis pakoyritykselle. Toiseksi olot ovat huomattavasti siedettävämmät kuin johtajan yrmistelystä voisi päätellä.

Seuraa suvantovaihe, jolloin Frank oppii näyttelemään vangin roolia. Hän pakenee unimaailmaan, jossa hänen ystäviensä harrastuksia ovat maalaaminen, kirjat, lemmikkihiiri ja liimanhaistelu. Unimaailmat törmäävät rajusti yhteen, kun vankilanjohtaja löytää Doc-vangin tekemän maalauksen, jota tekee pilaa hänestä. Maalauslupa peruutetaan Docilta, ja Doc katkoo raivoissaan sormensa. Frank päättää nyt paeta kaivamalla aukon selliin (sementti ja teräsrakenteet ovat rapistuneita ja ruostuneita), tunkeutumalla ilmanvaihtokanaviin ja ylittämällä lahden sadetakeista tehdyillä pelastusveneillä. Frankin unelma on pilkkaa vanginvartijan unelmasta. Frank rakentaa vankilan sisälle vankilajäljitelmän vankinukkeineen ja valekaltereineen: se on konkreettinen väärennös erotukseksi vanginvartijan abstraktista väärennöksestä.

Kolme vankia katoaa jäljettömiin, eikä heitä eikä heidän ruumiitaan koskaan löydetä. Läheiseltä Angel Islandilta löydetään kuitenkin paljonpuhuva krysanteemi – Docin maalauksiin liittyvä symbolinen kukka (”jotakin sisälläni, jota ei voi kahlita muurien sisään”). Vankilanjohtaja julistaa vankien kuolleen. Vuotta myöhemmin, vuonna 1963, Alcatraz suljetaan. Loppujen lopuksi on merkityksetöntä ovatko vangit selvinneet elossa, koska joka tapauksessa Frank on tuhonnut Alcatrazin idean vankilana, josta on mahdotonta paeta.

Pako Alcatrazista on lähes kokonaan sisäinen elokuva, joka on naamioitunut ulkoiseksi. Se merkitsee vieläkin suurempaa ja onnistuneempaa poikkeamaa Siegelin totutuista normeista kuin Korpraali MCB (The Bebuiled).

– Tom Milnen mukaan (Monthly Film Bulletin, January 1980) AA 1992