…JA TAIVAS VALLATTIIN RYNNÄKÖLLÄ (1973)

Y el cielo fue tomado por asalto
Ohjaaja
Santiago Álvarez
Maa
Kuuba
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
127 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
dokumenttielokuva
Ikäraja

Kiertoajelu vanhassa Euroopassa – ja vähän Afrikassakin – vie takaisin maailmaan, jossa sosialismi näytti ihmisevoluution päässä häämöttäneeltä, biologiselta väistämättömyydeltä. Fidel Castron grand tour valtamerentakaisissa kommunistimaissa taltioitui Santiago Álvarezin kameroin ristiriitaiseksi agitprop-mammutiksi ja sähköistäväksi aikalaisdokumentiksi.

***

Kuuban merkittävin elokuvantekijä Santiago Álvarez (1919–98) tunnetaan ennen kaikkea luovaa raivoa pulppuavista agitprop-lyhytelokuvistaan, joissa arkistomateriaali ja pop-kulttuurista kierrätetyt elementit kohoavat Vietnamin sotaa, rotusortoa ja Pinochetin sotilasvallankaappausta käsitteleviksi kinonyrkeiksi. Now! (1965), Hanoi martes 13 (1967), LBJ (1968) sekä ensimmäiset Tampereen lyhytelokuvajuhlat voittanut 79 kevättä (1969) lukeutuvat poliittisen elokuvan iskuvoimaisimpiin klassikoihin. Näiden ohella Álvarez teki uutteran uran uutiskatsaus- ja valistusfilmiohjaajana: hän sai elokuvan kyllästettyä dynaamisilla kuvilla ja huumorilla silloinkin, kun kyseessä oli silkka koulutusfilmi sokeriruokojen kaskiviljelystä. Lisäksi Álvarez teki muutamia täyspitkiä elokuvia, joista omaa luokkaansa ovat kaksi dokumenttia Fidel Castron maailmanmatkoista 1970-luvun alusta. Kansainvälisesti tunnetumpi näistä on De América soy hijo… y a ella me debo, monumentin mittainen (yli kolmituntinen) taltiointi Castron vierailusta Chileen ja Salvador Allenden luo marraskuussa 1971. Suomessa tunnetaan paremmin meidän suunnallemme eksyneen ja tänne jääneen filmikopion myötä Allende-elokuvan ”jatko-osa” ...Y el cielo fue tomado por asalto eli …ja taivas vallattiin rynnäköllä, jossa Castro jatkaa odysseiaansa keväällä 1972 kaikkiin tuolloisiin Varsovan liiton maihin ynnä kolmeen sosialistiseen tasavaltaan Afrikan mantereella – Guineaan, Sierra Leoneen ja Algeriaan.

Turnee alkaa kiusallisimmasta pisteestä eli Prahasta, jossa Fidel vihitään Kaarlen yliopiston kunniatohtoriksi; kiitospuheessaan hän sättii kommunismin vihollisia viitaten Münchenin petokseen sekä rivien välistä myös vuoden 1968 tapahtumiin. Kansanjoukkoja ei Tšekkoslovakiassa juuri nähdä Kuuban vallankumoussankaria tervehtimässä. Itä-Saksa on toista maata, samoin Algeria, jossa sadat maantien varteen kerääntyneet miehet tervehtivät comandantea ilmaan ammutuin kiväärinlaukauksin. Suurimmat väenpaljoudet nähdään Puolassa, jossa öljykriisin aattona meni poikkeuksellisen lujaa: Gdańskin Ulica Długa on tukossa ikkunoita myöden, meininki on kuin paavin vierailuissa muutamia vuosia myöhemmin. Puolassa tuntuu muutenkin olevan kaikkein hauskinta: Fidel vierailee José Martí -koulussa ja Leninin telakalla (josta piakkoin tuli Solidaarisuus-liikkeen päänäyttämö), saa hiilimainariunivormun Sleesiassa ja pelaa koripallomaajoukkuetta vastaan heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun jenkkilehdistö on väittänyt hänen kuolleen sydänkohtaukseen. ”Álvarez maalaa Fidelistä kuvaa veijarimaisena pojankoltiaisena.” (Olaf Möller)

Álvarez ei kuitenkaan olisi Álvarez ilman seurantadokumenttimuotoa rytmittäviä, sähköistäviä kollaaši- ja agitaatiojaksoja. Maailmanvallankumous on Àlvarezille luonnontieteellis-kulttuurihistoriallinen vääjäämättömyys, kansannousun myrskynsilmässä ihmismassat virtaavat eteenpäin kuin punasolut vastasyntyneen verisuonissa. Samalla vääjäämättömyydellä sekä kommunistisen internationaalin että Fidel Castron matka kulkee kohti suurta antikliimaksia: lyhyttä finaaliväläystä Punaisella torilla, jonka taltiointiin ei ole riittänyt edes värifilmiä. Lieneekö kuubalainen kameraryhmä saanut edes kuvauslupaa vai onko näiden täytynyt tyytyä esteettistä kakkosluokkaa edustaneeseen neuvostomateriaaliin, jossa näemme Fidelin latelemassa sarjan iskulauseita oletetulle paraatiyleisölle (joka tuntuu olevan läsnä ainoastaan arkistokuvissa tai äänitehosteena)? Venceremos..?

– Petteri Kalliomäki 4.6.2023