INDIA (1959)

India 58
Ohjaaja
Roberto Rossellini
Maa
Italia/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Kesto
95 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
version française
Ikäraja

Vuosina 1957–58 Roberto Rossellini suoritti Nehrun hallituksen kutsumana massiiviseksi suunnitellun väridokumentaarin kuvauksia Intiassa, mutta sai potkut jäätyään kiinni suhteesta naimisissa olleeseen yhteistyöhenkilöönsä. Materiaalia oli kuitenkin tarpeeksi, jotta Rossellini kykeni leikkaamaan sen pohjalta 10-osaisen TV-sarjan sekä täyspitkän teatteridokumentaarin India ’58.

***

Rossellini teki vuonna 1957 Intiasta 10-osaisen sarjan puolen tunnin TV-dokumentteja sekä nyt nähtävän 90-minuuttisen värifilmin, jolle kävi samoin kuin monille muille ohjaajan arvotöille: siitä tuli kuuluisa melko pienen harrastelijapiirin keskuudessa, mutta se jäi useimmissa maissa vaille kaupallista levitystä. Kuten kaikki muut tekijän elokuvat, myös India ’58 sijoittuu jonnekin dokumentaarisen ja kertovan elokuvan rajoille. Siinä on runsaasti puhdasta dokumentaariaineistoa, mutta myös näyteltyjä katkelmia havainnollistamassa tapoja. Filmi alkaa kuin Caesarin Gallian sota, nopealla maantieteellisellä katsauksella. Norsujen kylvettämiskohtauksessa tai muutamissa kuvissa joelta taas tunnemme, kuinka havainnollisesti Rossellini jälleen kerran tavoittaa erään maan elämänrytmin, tällä kertaa jokapäiväisen työn hitauden, vaivalloiset olosuhteet. Apinan retket filmin lopussa taas ovat tyypillinen rossellinimainen kertomus: paradoksia hyväksi käyttävä, loogisesti jäsennetty, tiheä, tiivis esitys, jossa pääasia on kertoa mahdollisimman paljon sosiaalisista olosuhteista, vireillä olevista muutosprosesseista.

 

Korotettakoon merkitsevimmän modernin elokuvan ohjelmanjulistukseksi seuraava Rossellinin haastattelulausunto: ”En laskelmoi koskaan, tiedän mitä haluan sanoa ja etsin kaikkein lyhintä tietä sen sanomiseen. On turha raaviskella päätään. Riittää, kun on looginen. Riittää, kun ideat ovat kirkkaat. Kuva seuraa perässä automaattisesti.” Godard voisi sanoa saman; hän onkin usein viitannut Rosselliniin tärkeimpänä häneen vaikuttaneista ohjaajista. Mutta kannattanee kääntää hiukan enemmänkin Rossellinin ajatuksia; huomaamme, kuinka päättäväisesti hän jo useita vuosia sitten todisteli, että useimmat dramaattiset konstruktiot ovat tyhjänpäiväisiä. Juoni merkitsee elokuvassa usein hukkaan heitettyä aikaa. Rossellini haluaa keskittyä merkitykselliseen informaatioon, sen takia hän jätti kertomuselokuvat kokonaan silleen ja siirtyi dokumentaariin. Nykyisin näemme, että Godard on etenemässä samaan suuntaan: hänen uusimmissa töissään totutut dramaattiset rakenteet on täysin hyljätty, ja niin hän on päässyt totuttua paljon taloudellisempaan, olennaisempaan elokuvaan.

–  Peter von Bagh, huhtikuussa 1967

Roberto Rossellini:

”En salli itseni koskaan ilmaista arvostelmaa henkilöistäni. Tyydyn näyttämään heidän tekonsa ja eleensä. Luullakseni Balzac sanoi usein romaaneissaan viimeisten lukujensa alussa: ”Ja nyt tosiasiat puhuvat puolestaan…” Elokuvaa tehdessään pitäisi päästä tähän ääripisteeseen, jolloin tosiasiat puhuvat itse puolestaan.”

”Elokuvassani India ’58 olen yrittänyt – miten sen sanoisikaan täsmällisesti – määritellä maailman tunteen. Haluaisin, että yleisö lähtisi näytöksestä tietoisena tästä tunteesta. Hänen tehtävänsä on arvioida, oliko tärkeätä näyttää tämä maailma vai ei: yleisön tulisi lähteä esityksestä saman vaikutelman vallassa kuin minä lähden Intiasta. Ts. katsoja näkisi, että siinä on eräs maailma silmiemme edessä; että sellainen on olemassa, ja että tämä maailma on heidän maailmansa, meidän maailmamme.”

”Yritin Intiassa riisua maskeja. Kuten Potemkinissa, kun merimiehet joutuvat teloittamaan tovereitaan. Sen vuoksi, että vaate peittää teloitettavien kasvot, miehet ymmärtävät nämä veljikseen. Minulle Intia oli kuten Eisensteinin mielikuvituksessa syntynyt vaate. Kuin ongelman ratkaisu. Sitä etsii päivästä toiseen löytämättä. Ja äkkiä ratkaisu on edessä. India ’58 oli kuin sana, joka on ollut kielellä useita vuosia. Sama sana oli aiemmin Paisa – vapauden tuli, Europa ’51 ja Angst/Uskottomuus. Tänään tuo sana on India ’58.”

”Olen erittäin tietoinen siitä, mitä haluan sanoa, mutta en koskaan tiedä miten etenisin ennen kuin filmaustöiden alkaessa. Jokaisessa filmissäni haluan vangita todellisuuden. Mutta todellisuutta ei oikeastaan ole olemassa: se on aina subjektiivinen. Täytyy siis joka hetki siepata ärsykkeitä, tunteita, jotka luovat täten realismia muistuttavan tunnun. Tämän takia yritän kaikin tavoin välttää minkäänlaista dramatisoimista. Haluaisin jatkaa sitä, mitä aloin teoksessa India ’58 – esittää ihmiset ja asiat sellaisina kuin ne ovat, äärimmäisen yksinkertaisesti. Kaikkein tavanomaisimmassakin arkisessa tapahtumassa on itsessään suurenmoista dramaattista voimaa. Tästä syystä en nykyisin katso kameraa. Minulla on jo kyllin kokemusta tietääkseni, miten kuva muodostuu. Näin voin olla täysin vapaa ja kontrolloida mahdollisimman täydellisesti materiaalin; täten minun ei tarvitse ajautua niihin kiusauksiin, joita kaikenlaiset tehokeinot ja niihin liittyvä mukavuudenhaluisuus aina edustavat.”

”Filmatessani tunnen aina jossain vaiheessa tarvetta jättää käsikirjoituksen syrjään ja ryhtyä seuraamaan henkilöitäni aina heidän salaisimpiin ajatuksiinsa saakka, niihinkin, joista he eivät ehkä itse ole lainkaan tietoisia. Tämä ”mikroskooppinen aspekti” on olennaisinta neorealismissa: moraalinen lähestymistapa, josta tulee esteettinen tosiasia.”

Värillisestä puolitoistatuntisesta elokuvateatterielokuvasta valmistettiin italialainen ja ranskalainen versio. Alkuperäisnegatiivi on kadonnut.

India (version française), 1959. La Cinémathèque française 2006: “Esitämme Cannesissa 1959 esitetyn ranskalaisen version, jota ohjaaja piti alkuperäisenä. Sen tallettivat Cinémathèquelle Jeanne Severinin, maalari Giono Severinin lesken, perilliset. Langlois oli uskonut kopion Severinin huostaan.” Ranskalainen versio 95 min

L’India vista da Rossellini, 251 min, kymmenen jaksoa käsittävä mustavalkoinen 16 mm:n televisioversio esitettiin tammi-maaliskuussa 1959 RAI:n lähetyksenä. Roberto Rossellinin ja Marco Cesarini Sforzan vuoropuhelu. Episodit: 1. India senza miti, 2. Bombay, la porta dell’India, 3. Architettura e costume di Bombay, 4. Varsova, 5. Verso il sud, 6. Le lagune del Malabar, 7. Il Kerala, 8. Hirakud, la diga sul fiumi Mahadi, 9. Il Pandit Nehru, 10. Gli animali dell’India

J’ai fait un beau voyage, 240 min, edellämainituista editoitu ranskalainen versio esitettiin Ranskan televisiossa tammi-elokuussa 1959. Roberto Rossellinin ja Etienne Laloun vuoropuhelu. Episodit: 1. Bombay, 2. Bombay, 3. Bombay, 4. Varsova, 5. Voyage au sud, 6. Malabar, 7. Quillon, 8. Barrage, 9. Nehru, 10. Animaux.

Roberto Rossellinin elokuvaura oli aallonpohjassa 1950-luvun puolivälissä. Hänen teoksiltaan oli kauan puuttunut niin kaupallinen kuin arvostelumenestyskin, poikkeuksena Ranskan uuden aallon kriitikoiden ylistys. Rossellini matkusteli Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Jamaikalla. Avioliitto Ingrid Bergmanin kanssa oli loppusuoralla. Intiassa Rossellini kohtasi tulevan seuraavan vaimonsa Sonali Das Guptan, joka auttoi häntä laatimaan käsikirjoituksen televisiodokumenttiin Intiasta. Työ valmistui alun perin dokumenttisarjaksi Italian ja Ranskan televisiolle. Parhaasta aineistosta Rossellini kokosi elokuvateatterielokuvan.

Vieraat kulttuurit olivat aina kiehtoneet Rossellinia, ja näihin aikoihin häntä askarrutti erityisesti se, mitä alettiin kutsua kolmanneksi maailmaksi. Perinteen ja teknologian kohtaaminen oli perusteema, johon hän palasi loppu-uransa ajan. Rossellini tunsi suurta vetoa Gandhiin, joka oli ollut hänen vieraanaan Roomassa joitakin päiviä. Hän sanoi Victoria Schultzille Film Culture -lehden haastattelussa, että ”Gandhi on ainoa täysin viisas ihminen aikamme historiassa”. Myös Nehru, Gandhin seuraaja, sai sympatiaa Rossellinilta, joka kutsui tätä ”poikkeukselliseksi ihmiseksi” ja ”pyhimykseksi”. Edelleen Rossellini lausui New York Sunday Newsin haastattelijalle, että Intia-elokuva olisi sukua Paisàlle, ja totta onkin, että teosten tuotantomenetelmä ja episodinen rakenne ovat toistensa kaltaisia.

Rossellini palasi Ingrid Bergman -kauttaan edeltävään käytäntöön siinä, että ”todellisen elämän” inkorporoiminen oli jälleen keskeistä. Jo elokuvissa Valkoinen laiva ja Fransiskus, Jumalan narri hän oli ”valinnut esiintyjät, kaikki ei-ammattilaisia, oikeilta tapahtumapaikoilta”, kuten Rossellini ylpeästi ilmoittaa Intian alkuteksteissä. Intia-elokuvan suhde Rossellinin muuhun tuotantoon on kompleksinen. Sitä edelsivät sisäänkääntyneet, ekspressionistiset Ingrid Bergman -elokuvat, ja sitä seurasivat Rossellinin ainoat kaupallisesti laskelmoidut teokset. Kuitenkin Jean Herman on oikeassa pitäessään Intiaa synteesinä Rossellinin tuotannosta, jossa Paisàn ulkoisuus yhdistyy Matka Italiassa -elokuvan sisäisyyteen. Intia itsessään Rossellinin näkemänä on yhteensulautuma noista kahdesta realiteetista: ”Intialainen ihmiskäsitys on minusta kattava ja rationaalinen. On väärin väittää sitä mystiseksi ja on väärin väittää, ettei se ole sitä. Totuus on tämä: intialainen ajattelu tavoittelee täydellistä rationaalisuutta, ja ihminen nähdään sellaisena kuin hän on, biologisesti ja tieteellisesti. Mutta mystiikka on myös osa ihmistä. Tunne-elämän kannalta mystiikka on ehkä ihmisen korkein ilmaus… Intialainen ajattelu näyttää mystiseltä ja onkin sitä, mutta se on myös syvästi rationaalista. Muistakaamme, että nolla keksittiin Intiassa, ja nolla on sekä rationaalisin että metafyysisin ilmiö mitä on olemassa”.

Rossellini yrittää jäsentää elokuvien La macchina ammazzacattivi ja Missä on vapaus? fantasiaa (tässä: mystiikkaa) avarampaan ja kattavampaan realistiseen estetiikkaan. Fantasian vastaparina ei enää ole realismi vaan rationalismi. Jälkimmäinen käsite, joka auttaa Rossellinia jossakin määrin välttämään realismi-käsitteen ristiriitoja, kohoaa hänen myöhäiskaudellaan keskeiseksi.

Teatteriversiossa on neljä itsenäistä episodia (elefantinkuljettajat, padonrakentaja, riisinviljelijä ja apina). Kehyskertomukselle ovat ominaista nopeat leikkaukset, zoomaukset ja kameranliikkeet. Sisäkertomukset ovat hitaampia, otokset ovat pitkiä, ja niissä suositaan puolikuvaa, panorointia ja rauhallista leikkausta. Alkujakson epärossellinimainen leikkaus hätkähdyttää meitä, ja selostajan ääni vyöryttää päällemme asiatietoja. Johdatus varsinaisiin kertomuksiin tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta kukin niistä esitetään sen jälkeen tavalla tai toisella ensimmäisessä persoonassa. Yksilöllistäminen vähentänee elokuvan tyypillisyysarvoa dokumenttina, mutta juuri se tekee teoksesta unohtumattoman. Kunkin päähenkilön käyttämä kieli on niin niukkaa ja riisuttua, että lataus tuo mieleen William Carlos Williamsin runon.

Rossellini tiesi ja myönsi, että elokuvassa kaikki on (hänen oman) länsimaisen tajuntansa suodattamaa. Hän sanoi Godardille kuuluisassa haastattelussaan Arts-lehdelle (jota Rossellini myöhemmin väitti Godardin sepittämäksi), että yleisö ei tosin voisi oppia elokuvasta totuutta Intiasta, mutta he ”voisivat saada teatterissa saman vaikutelman kuin minä sain Intiassa”. New York Timesin reportteri korosti, että elokuva on vaikuttava juuri siksi, että Rossellini niin rehellisesti myöntää omien Intia-käsitystensä romanttisuuden. Subjektiivisuutta alleviivasivat myös alkuperäisten televisiosarjojen nimet, käännettyinä: ”Intia Rossellinin näkemänä” ja ”Tein hienon matkan”. Koko elokuva onkin vastakohta aikansa vallitsevalle dokumenttisuuntaukselle cinéma véritélle, totuuselokuvalle. Rossellinin mielestä ”suora elokuva” ei voisi koskaan tavoittaa muuta kuin sulamattomia, ehkä merkityksettömiä pintailmiöitä. Rossellini korosti näkökulmassaan valintaa ja rakkautta. Missään tapauksessa hän ei halunnut olla välinpitämätön eikä puolueeton. Bruno Torri on sanonut, että elokuva  pyrkii olemaan ”tasapainoinen ja luova esitys havainnoinnin kohteen ja havaintojen tekijän välisestä vuorovaikutuksesta”.

–  Peter Brunetten mukaan (Roberto Rossellini, 1987) AA 24.2.1999

7.2.2007 ohjelmassa La Cinémathèque française 1936-2006:

Sauvés: India. Alkukuvana: Marché à Agra (Ranska 1903, 1 min). ”Oli kerran aika, jolloin elokuva tuli esiin puusta, loikkasi mereen, jolloin mies pysähtyi taikakameransa kanssa toreille, meni kahviloihin ja jolloin kaikki valkokankaat avasivat ikkunan äärettömyyteen” (Henri Langlois: ”Il est temps de rappeler le cinéma à la vie”, Les Lettres françaises, n:o 1292, 16.7.1969). India ei ole dokumenttielokuva, ei elokuvaessee eikä fiktiivinen näytelmäelokuva. Se on meditaatio elämästä, luonnosta ja eläimistä.