YSTÄVÄTTÄRENI POIKAYSTÄVÄ (1987)

“Ystävieni ystävät ovat minunkin ystäviäni.” Kepeyttä ja kyynisyyttä yhdistävä tapainkomedia kertoo tuoreista ystävyksistä, joiden tunteet kohdistuvat vuorotellen samoihin miehiin. Kekseliäs mise-en-scène hyödyntää modernin satelliittikaupungin keinotekoista ympäristöä, johon hahmot sulautuvat värikoodatuissa asuissaan.

***

Ystävättäreni poikaystävä on Komedioita ja sananlaskuja -sarjan kuudes ja viimeinen elokuva, jonka käsikirjoituksen Rohmer teki antropologin tavoin. Hän nauhoitti pääosaa esittävän Emmanuelle Chaulet’n ystäviensä kanssa käymiä keskusteluja ja sai näin tuntuman tämän sukupolven sanastoon ja puhetyyliin. Tuloksena on kauniisti kaartuva ja hauskasti ihmissuhteiden geometriaa valottava komedia, jonka motto kuuluu: ”Ystävieni ystävät ovat minunkin ystäviäni”.

Kaksi tyttöä, Blanche ja Lea, tapaavat sattumalta, tutustuvat kevyen pinnallisesti seuran puutteessa. Edellinen on Rohmerin perusnainen, lintumaisen hoikka, kireä ja itseään tutkiskeleva tosikko, jonka päässä ajatukset jauhavat kuumeisesti mutta hyödyttömästi. Jälkimmäinen on pikku ranskattaren perikuva, oikukas, itsevarma ja naisellisuudestaan nauttiva. Heidän vastapelureinaan on kaksi miestä, ujo ja tavallinen Fabien ja naisonnestaan nauttiva Alexandre.

Kun elokuva loppuu, kukin on saanut sen jonka ansaitsee. Välissä Rohmer on käynyt pohjia myöten läpi nuorten naisten tyhjänpuhumisen aarteiston. Jos Rohmer olisi hitusenkaan ilkeämpi, hänen tarinansa olisivat todella julmia, mutta ohjaajan tunteilematon ja ihastelematon myötätunto pitää ne positiivisen puolella. Tarkkanäköisyydessään Rohmer on oivallinen vangitsemaan pieniä hetkiä, joina ihminen tavoittelee syvällisyyttä – jotakin tärkeää itsestään ja elämästään – ja onnistuu vain tuottamaan puhetta. Näitä karmivia hetkiä Rohmer tasoittaa arjen nöyryytyksillä ja tuskilla, joiden kautta hänen myötätuntonsa saa ilmauksensa.

”Elokuva, tilan taide” oli Rohmerin ensimmäisen, vuonna 1948 ilmestyneen artikkelin otsikko. 1962 julkaistiin Rohmerin yliopistollinen tutkielma nimeltään ”Tilan rakentuminen Murnaun Faustissa”. Ei siis ole mitään yllättävää siinä, että tila tuntuu Rohmerin elokuvissa yhtä tärkeältä draaman osalta kuin kertomus, puheet tai luonnekuvat. Nimenomaan sarjassa ”Komedioita ja sananlaskuja” asuminen ja kaupunkirakentaminen ovat muodostaneet tärkeän sivuteeman. Täysikuu Pariisissa ja Ystävättäreni poikaystävä tapahtuvat molemmat Pariisin ympäristöön kasvaneissa futuristisissa satelliittikaupungeissa, tyhjän päälle rakennetuissa juppiloissa, joissa ei ole elämän eikä ajan merkkejä, vain postmoderneja arkkitehtuurinäkymiä, tuhansista lähiöistä tuttujen ostoskeskusten visuaalisesti levottomia käytäviä. Ystävättäreni poikaystävässä nähtävä Cergy-Pontoisen kaupunkikeskus on kaiken juurettomuuden oiva symboli, niin vaikuttava jo sinällään ettei Rohmerin tarvitse asiaa korostaa.

Samalla elokuvan ihmiset näyttäytyvät miljöönsä ja uuden juppikulttuurin puhdasverisinä tuotteina. Tuntuu jopa siltä kuin Ystävättäreni poikaystävä olisi vähemmän tarina tietyistä ihmisistä kuin kuva keistä tahansa nuorista lähiöihmisistä vuonna 1987. Elokuvan viidellä nuorella ei tunnu olevan kovin vahvaa yksilöllisyyttä. Heillä on erilaiset ammatit ja harrastukset ja he määrittelevät mielellään omia luonteenpiirteitään, mutta jokin ydin ja perusta, unelma tai päämäärä heiltä tuntuu puuttuvan.

– Ywe Jalanderin (Suomen Kuvalehti 3/1989), Helena Yläsen (Helsingin Sanomat 7.1.1989) ja muiden lähteiden mukaan Sakari Toiviainen. Tekijätietoa päivitti AA 8.6.2000