PONT-NEUFIN RAKASTAVAISET (1991)

Helmikuussa elokuvan ystävillä on hieno syy kokoontua ranskalaisen vesistöromantiikan äärelle. Salonkikelpoisen elokuvahistorian ulkopuolelle jäävät punkkarit Jean Vigo ja Leos Carax heiluttavat toisilleen, kun 1930-luvun jokilaivaklassikko lipuu 1990-luvun nuorten siltapummien alta. Pont-Neufin rakastavaisten hypätessä vanhan pariskunnan ohjaamaan jokilaivaan ja antaessa rakkauden virran viedä voisi laivan nimi olla L’Atalante. Double bill -lipulla näet molemmat elokuvat edullisempaan yhteishintaan.

***

Elokuvan tekeminen Pariisista vuonna 1991 on väistämättä jo ennen nähdyn lainaamista: Pariisissa on tuskin maamerkkiä joka olisi jäänyt tutkimatta joltain merkittävältä maalarilta, valokuvaajalta, kirjailijalta, laulun- tai elokuvantekijältä. Pont-Neufin siltaa ovat ylistäneet mm. Renoir (isä), Monet ja Pissarro, ja aivan alusta pitäen, etenkin uuden aallon päivinä. Ranskalainen elokuva on toistuvasti keskittynyt kaupunkikuvaan, sen arkisiin yksityiskohtiin, ja kääntänyt sen jättimäiseksi leikkikentäkseen. Léos Carax on tuskin tietämätön tästä perinnöstä. Hänen kolmannen pitkän elokuvansa Pont-Neuf näyttäytyy spektakulääristi sekä todellisena paikkana että lavastuksena, josta tulee metonymia koko kaupungille.

Alex ja Michèle ovat tuttuja ranskalaisia rakastavaisia, jotka ovat lähteneet karkuteille ja joita emokaupunki ruokkii, majoittaa ja viihdyttää, näyttävimmin vallankumouksen 200-vuotisjuhlien yössä. Tämä on elokuvan huippukohta, jossa rakastavaisten eroottinen lataus saa vertaisensa ilmaisun suurenmoisessa spektaakkelissa, kuvien ja äänten bravuurinumerossa, henkeäsalpaavan mestarillisessa elokuvallisessa ilotulituksessa. Tällaiset tuokiot tukevat sitä kritiikin ylistystä jota Carax on saanut osakseen Ranskassa. Cahiers du Cinéma juhli häntä ”parhaana ranskalaisena nykyohjaajana” ja lehden koko äskeinen numero omistettiin Pont-Neufin rakastavaisille, Juliette Binochen omien maalausten kuvittamana. Caraxilla on täydellisen tekijän kaikki ominaisuudet: ei pelkästään tematiikan (hullu rakkaus) jatkuvuus ja sama miesnäyttelijä (Denis Lavant, jonka rooli Caraxille muistuttaa Truffaut’n ja Léaud’n suhdetta) kaikissa kolmessa elokuvassa (ja Juliette Binoche kahdessa), vaan myös elokuvatietoisuus ja viitteiden käyttö (tällä kertaa ne ulottuvat Chaplinin Kaupungin valoista  Vigon L’Atalanteen). Ohuet poika-kohtaa-tytön-juonet ovat toisarvoisia mise-en-scènen rinnalla, joka on sekä tiukasti kontrolloitua että haltioituneen vallatonta. Caraxin taistelu elokuvansa tekemiseksi huolimatta kaikista vastuksista ja ennätysmäiseksi kasvaneella budjetilla ruokkii romanttista myyttiä kirotusta taiteilijasta ja hänen hyvin mainostettu suhteensa Juliette Binochen kanssa sijoittaa hänet tukevasti muiden eurooppalaisten ohjaajien pitkään riviin.

Alkujaksoissa Carax viljelee myös ällistyttävän realistista tyylilajia, mutta viime kädessä Alexin pummius ei niinkään ole taloudellis-sosiaalinen tilanne kuin marginaalisuuden metafora, aivan kuten Michèlen sokeutuminen esitetään enemmän melodramaattisen potentiaalinsa vuoksi kuin vammaistutkielmana. Ensi sijassa se tarjoaa verukkeen metaforalle ja viittaukselle, jonka ilmeisiä lähteitä ovat kuvataiteet ja sellaiset eroottisen kirjallisuuden tuotteet kuten Georges Bataillen Silmä. Samaten Michèlen ”rumuus” on vain satua, naamio joka lopussa pudottuaan vain paljastaa vakuuttavammin hänen suuren kauneutensa.

Caraxin elokuvan ongelma saattaa loppujen lopuksi olla epäsuhta kiehtovan, uudistavan estetiikan ja konservatiivisen politiikan välillä. Pont-Neufin rakastavaiset on yksi tarina lisää ”läpinäkyvästä” miehisestä halusta kaunista mutta salaperäistä naista kohtaan. Samalla kyseessä on yksi viime vuosien visuaalisesti häikäisevimpiä ja yllättävimpiä elokuvia, todellista ”attraktioiden  elokuvaa” musiikkeineen, väreineen, kameratöineen, melodramaattisine yhteensattumineen ja vahvoine näyttelijäsuorituksineen.

– Ginette Vincendeaun (Sight and Sound, September 1992) mukaan